Kotini lähellä virasi joki, joka lapsen silmissä vaikutti mahtavalta virralta, pelottavaltakin. Se sai vuodenaikojen vaihtelun mukaan erilaisen roolin lasten elämässä. Kesällä opettelimme uimaan käsipohjaa matalassa hiekkapohjaisessa rannassa ja talvella laskimme suksilla jokitörmiä alas. Kun jäät kantoivat, joen pystyi ylittämään helposti. Se oli tärkeää, koska koulu oli joen toisella puolella. Sulana aikana joki oli ylitettävä veneellä. Kevättalvella kun jäät lähtivät, joelle oli vaarallista mennä. Parasta oli istua törmällä ja katsella luonnon näytelmää, vaikka siten joutuikin myöhästymään koulusta. Joen toisella puolella kulki myös julkinen liikenne, joka toi postin. Viisikymmentäluvulla myös omalle puolellemme jokea rakennettiin maantie. Se mahdollisti linja-autoliikenteen ihan kotinurkilta.
Se miten tämä paikka oli valikoitunut perheeni kotipaikaksi, on oma tarinansa. Isoäitini oli palvelijana jokivarren talossa menetettyään oman kotinsa takuuvelkojen vuoksi vieraalle. Talon ainoan pojan ja piian välille kehittyi rakkaustarina ja heille annettiin asuttavaksi talon syrjäisemmät maat joen toiselta puolelta. Isoisäni rakensi itse talon kasvavalle lapsikatraalleen, jota myöhemmin kulkutaudit ja sota tehokkaasti harvensivat. Kun rauha solmittiin isäni, äidin sodanaikainen kirjeenvaihtokaveri, tuli kotivävyksi äidin lapsuuskotiin. Hänellä oli kyllä halu lähteä perheineen jonnekin, missä olisi ollut mahdollisuus elää enemmän omannäköistä elämää, mutta elämän olosuhteiden puristuksessa väliaikaiseksi aiottu tilanne jäi melko pysyväksi. Isäni sopeutui elämään maatilalla ja jätti entisen ammattinsa. Laatokan rannalla kasvanut oli harrastanut kalastusta. Onneksi oli joki.
Elämä pienellä maatilalla sodanjälkeisessä Pohjois-Suomessa oli sitkeää sinnittelyä, jossa vanhemmat tekivät aina töitä. Mummu tuli lapsille läheisimmäksi henkilöksi. Enimmäkseen mummun seura oli turvallista, mutta monet elämän vastoinkäymiset olivat traumatisoineet häntä niin, että esimerkiksi joulut olivat hänelle vaikeita. Hän pilasi ilmapiirin mököttämällä milloin mistäkin asiasta. Tunnelman herkistyminen taisi tuoda hänelle mieleen suremattomat surut, eikä hän osannut ilmaista huonoa oloaan muuten. Perheellä ei ollut edellytyksiä käsitellä ristiriitoja. Ehkä ihmiset ajattelivat, että on helpompi selvitä päivästä toiseen, kun jännitteitä ja ristiriitoja ei myönnetty eikä niitä käsitelty. Riitely ja hermostuminen olivat tabuja.
Erimielisyyksistä vaiettiin ja korostettiin aina yksituumaisuutta ja sopua. Omassa elämässäni olen kuitenkin yrittänyt muuttaa vaikenemisen kulttuuria ja käsitellä vaikeitakin asioita voimieni mukaan. Tähän on tietysti nykyaikaisissa olosuhteissa paljon paremmat mahdollisuudet kuin tuohon aikaan.
Kyläkoulu ei ole enää toiminnassa ja joen virtausta pystytään säätelemään tekoaltaan avulla, etteivät tulvat häritse jokivarren elämää. Tekoaltaan rakentaminen pilasi veden laadun niin, että kalat ja ravut hävisivät. Elämä pienissä kylissä on hiljentynyt ja keskittynyt enemmän kaupunkeihin ja liikekeskuksiin.
Syysuu 2021
Sisko Rutanen
Takaisin tarinoihin