Heikkisie
enin helevetissäe
Tolosie
toenen moen
Yksi kimppu
Kinnusie
Juuttaan
paljon Juntusie
(sanonta
Kainuusta, laina Tolosten
sukukirjasta)
Johan
Artturi Tolonen ja Jenny Kustaava os. Kemppainen olivat isäni vanhemmat. He
syntyivät Kajaanin maalaiskunnassa Jormualla, ukki v.1888 ja mummo v.1884. He
saivat kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttären. Jenny-mummo sai lapset vanhalla
iällä, vanhimman 42-vuotiaana ja nuorimmaisen, eli isäni 46-vuotiaana.
Artturin
vanhemmat, Paavali Tolonen ja Skolastika os. Mäkäräinen olivat muuttaneet
Jormualle Ristijärveltä, mikä oli vakiintunut suvun elinpaikaksi jo 1500-1600-lukujen
vaihteessa. Ristijärvellä suvun pääpaikka on ollut Tololan tila, jossa minäkin
sain vierailla muutamia vuosia sitten sukukokousmatkan yhteydessä. Maaseudulla
laajalti Ristijärven ympärillä löytyy runsaasti Tolosen mäkiä ja Tolosen jokia.
1500-luvulla
kruunu alkoi asuttaa Suomen pohjoisia erämaa-alueita. Toloset kuten useimmat
Kainuun suvut ovat lähtöisin Savosta. Ensimmäinen suuri muutto tapahtui v.1552,
jolloin myös ensimmäinen Tolonen saapui Oulujärven erämaahan. Houkutuksena
muuttoon oli kolmen vuoden verovapaus uudisasukkaille. Nils Toloin saapui v.1552 suuressa muutossa
Savosta 140 talonpojan kanssa. Toloset asettuivat aluksi Paltamon
Koutaniemelle, mutta aika pian suku vakiintui Ristijärvelle. Pehr ja Nils Toloin
olivat ilmeisesti sukua. He molemmat tulivat Rantasalmen seudulta. Nils Tolosen
sukuhaara katkeaa 1700-luvulla, mutta Pehr Tolosen sukuhaara on seurattavissa
tähän päivään saakka.
Nyt hyppään
50-luvulle, jolloin perheemme kävi ukin ja mummon luona Jormualla. Pieni
maatila oli Jormuanlahden rannalla, Saviniemellä. Matkustimme junalla Jormuan
seisakkeelle ja siitä kävelimme perille pientä hiekkatietä tai talvella järven
jäätä pitkin. Minun mielestäni matka oli pitkä. Myöhemmin, kun meillä oli auto,
ikivanha kuplavolkkari, sattui joskus, että autosta rikkoontui rengas
huonokuntoisella soratiellä. Muistan, että minua pelotti kovasti, kun
jouduttiin keskellä korpea pimeässä illassa vaihtamaan rengasta.
Mummolan pihapiiri
oli avaraa niittyä. Se laskeutui loivasti rantaan ja niityllä kasvoi
marjapensaita. Punaiset viinimarjat olivat liian väkeviä, niitä saattoi
maistella vain muutaman. Rannassa oli pieni sauna ja mummon pyykkikota,
kahdesta mustasta veneen puolikkaasta tehty. Sen sisällä oli iso muuripata,
jossa mummo keitti pyykit ja huuhteli sitten järvessä. Ranta ei ollut mieluisa
uimiseen. Siinä kasvoi paljon kutittavaa heinää ja pohjan löllö muta tursui
epämiellyttävästi pikkuvarpaiden välistä. Kyllä siellä haluttiin kuitenkin
lämpöisenä kesäpäivänä uida ryplätä, houkutus oli suuri.
Pihassa oli
pieni navetta. Mummolla oli siellä pari lehmää, muita eläimiä en muista
tavanneeni. Mummon mielestä oli tärkeää, että lapset saivat tuoretta, lämmintä
maitoa. Myöhemmin, kun omia lehmiä ei enää ollut mummolassa, mummo haki meille
lapsenlapsille lämmintä tinkimaitoa naapurista. Kiltisti se juotiin vaikka se
haisi ja maistui meidän mielestä navetalle. Tykkäsimme enemmän
kaupunkilaislehmien maidosta.
Itse talo
oli maalaamaton, harmaa hirsimökki. Vain ikkunoiden pielet oli maalattu
vaaleanvihreiksi. Ensin astuttiin porstuaan, josta mentiin konttuuriin. Konttuurissa
säilytettiin separaattoria ja ruokatavaroita. Taisi siellä jotain
vaatetavaraakin roikkua ja joku työkalu. Tupa oli avara, mutta ei suurensuuri.
Seinustoja kiersi pitkät kapeat puupenkit. Mummolla ja ukilla oli oma pikkuinen
kamari. Tuvassa oli kaksi päästä jatkettavaa sänkyä. Kun vuoteet lyhennettiin
päiväksi, tuli patjoista ja peitoista niin korkeat vuoret, että me lapset ei
onnistuttu kiipeämään niiden poppanaisille peitteille. Uuni liesineen ja pankkoineen oli
valkoinen ja valtava, kuin linna.
Ukki
kasvatti talon aurinkoisella seinustalla kessua. Sain istua ukin sylissä, kun
hän seinänvieruspenkillä istuen kääri sätkää itselleen. Ihailin ukin taitavia
sormia ja pistin tarkoin mieleen tuon homman kaikki vaiheet. Tosin en ole
koskaan tuota taitoa tarvinnut. Ukilla oli vaaleat hiukset ja karkea parta. Hän
haisi hyvälle tupakalle. Ukki jutteli paljon, kuten isänikin.
Mummo oli
laiha ja vikkelä kintuistaan. Hän toimitti kaikki askareet puolijuoksua. Hän
oli hyvin ryppyinen, mutta silti iho tuntui hienoimmalta silkiltä. Mummo oli
hiljaisempi kuin ukki.
50-luvun
saimme ukkia ja mummoa tavata Jormualla. Ukki menehtyi sydänkohtaukseen
50-luvun lopussa. Pian Arttu-ukin kuoleman jälkeen lapset huomasivat, että
Jenny-mummo ei enää pärjännyt yksikseen mökillään. Hänellä todettiin
Alzheimerin tauti ja hän siirtyi Kuluntalahden vanhainkotiin. Siellä mummo
elikin pitkälle yli 90-vuotiaaksi. Fyysinen kunto oli hyvä. Hän auttoi
vanhainkodin töissä sisällä ja ulkona puutarhassa. Kävi marjassakin muiden asukkaiden
ja henkilökunnan kanssa. Mutta mieli harhaili milloin missäkin. Välillä hän
karkasi entiselle kotipaikalleen tarkistamaan, etteivät lapset mene luvatta
rantaan ja järvelle. Joskus käveli 20 km tyttärensä perheen luokse
tarkistamaan, joko olisi Veeran synnytyksen aika.
Valokuvia
isovanhemmista ja mummolasta ei ole montaa. Silti muistot ja tunnelmat, tuoksut
ja kosketukset säilyvät elävinä muistoissani.
Riitta Kärkkäinen
2024