Suru on Ukraina, hätääntyneitä silmiä, kadonneita unileluja.
Jos suru olisi haju, se olisi palavan kaatopaikan käry keskellä Gambialaista pikkukylää. Ikuinen liekki.
Surun väri on musta. Musta ryöstää kaiken valon ja lämmön itseensä eikä anna yhtään takaisin. Mustan rinnalla kaikki muut värit loistavat entistä kirkkaampina.
Suru voisi olla elämänlanka, kuristajakasvi, muualta tuotu vieraslaji. Ja kuitenkin niin kaunis.
Suru on sateisenharmaa järvenselkä.
Surun aika on aamuyö. Kun silloin havahdut hereille, mieleen tulevat kaikki huolet, omat ja läheisten. Tekemättömät työt asettuvat jonoon kuin tinasotilaat. Pikkuiset ongelmat kasvavat dinosaurusten kokoisiksi. Ajatusten sihdistä sujahtavat pois kaikki pienet valoisat ajatukset, vain ahdistavat möllykät jäävät seuraksesi.
Suru on kuin sipuli, tuo kyyneleet silmiin aina vaan ja yhä uudelleen.
Jos suru olisi kulkuväline, se olisi saattovaunu kirkkomaan rapisevalla hiekkakäytävällä.
Suru on yksissä hautajaisissa käytetty vaate. Se on käyttökelvoton muualla. Toivottavasti se joutuu odottamaan vaatekaapissa seuraavaa tilaisuuttaan pitkään.
Suru on häkkiin vangittu villieläin, joka kiertää loputonta rinkiä ahtaassa häkissään.
Jos suru olisi puu, se olisi uutena vuotena hylätty joulukuusi jätekatoksen seinää vasten nojailemassa. Vielä vihreä, vain kourallinen neulasia tyven ympärillä. Pieni hopeanauhan pätkä tarrautuneena alaoksaan ja punainen lankatonttu unohtuneena lähelle runkoa. Joitakin oksia katkottuina, jotta olisi täydellisen mallinen, kuten kaatajansa. Se olisi halunnut kasvaa isoksi, mutta ei saanut mahdollisuutta.
Riitta Kärkkäinen
29.3.2022