Gummeruksen kirjakaupassa soi taustalla Taas valkeata joulua, kun käärin kassani luona pakettiin kirjakaupasta lahjaksi saamiani kahta kirjaa. Joulurauha oli julistettu jo puolitoista tuntia sitten, ja sen jälkeen kirjakaupan ovi oli käynyt vain harvakseltaan. Tein kirjapaketistani niin napakan ja tyylikkään kun vain osasin. Eila Pennasen Himmun rakkaudet kääriytyi tumman vihreään paperiin ja sai koristeeksi ohuen kullanvärisen nauhan. Sirkka Seljan Runot saivat kullanvärisen paperin ja ohuen vihreän nauhan. Lopuksi kiedoin ne vielä yhteen leveällä kulmien kautta kulkevalla kullanvärisellä nauhalla ja tein yhteen nurkkaan komean rusetin ja kähersin nauhojen päät saksien reunalla sykeröksi rusetin ympärille.
Olin jo laskenut kassani setelit ja
niputtanut ne kymmenen nippuihin, olin laskenut sekit, sitonut ne kumilenkillä
ja kirjoittanut päälle paperilapulle yhteissumman. Ritva, Kirsti ja Helena
järjestelivät sekoittuneita kirjapinoja ja kynttilähyllyköitä. Puolen tunnin
päästä Veikko sulkisi ovet ja joulurauha voisi laskeutua meidänkin mieliimme. Olin
jo vaipumassa lievään nirvanaan, kun ovesta harppoi sisään pitkä keski-ikäinen
mies. Hän oli varsin kevyesti pukeutunut, puvun takki, ei hattua, ei
päällystakkia, ei hanskoja. Hän
tervehti, asteli määrätietoisesti uutuuskirjapöydän ääreen, valikoi sieltä
ripeästi kahdeksan kirjaa ja laski kirjat kassapöydälleni. Huokaisin
mielessäni, vielä siis muutama paketointi. Mutta mies sanoikin, ettei tarvita
papereita. Hän vie kirjat viereiseen rappuun viidenteen kerrokseen ja ’meidän
joulu alkaa ja me aletaan heti lukea näitä’. Jäin ihailemaan hänen järkevää
jouluun valmistautumistaan.
Kotona kinkun tuoksu täytti koko huoneiston
ja porraskäytävän. Äiti oli aamulla työhön lähtiessään tyrkännyt kinkun uuniin,
ja isä oli sen juuri nostanut vetääntymään, laittanut lanttu- ja
porkkanalaatikon uuniin lämpenemään ja kuoritut perunat kiehumaan. Minä aloin
pilkkoa vihanneksia salaattiin. Äitikin tuli siinä samassa kotiin. Hän valmisti
kastikkeen kinkun liemestä ja nosti rosollin, sillin ja suolalohen isän
valmiiksi kattamaan pöytään. Minä toin salaatin.
Kun kaikki oli valmista, kävimme äidin
kanssa pesulla, vaihdoimme työvaatteet kotoisempiin, ja istuimme kaikki
ruokapöytään, toivotimme toisillemme hyvää joulua ja aloimme nauttia
perinteisistä jouluruuistamme. Kehuimme kinkun mureutta ja sopivaa rasvan
määrää, lohen suolaisuutta, rosollin kirpeitä omenoita ja laatikoiden
kotoisuutta. Emme olleet kukaan päässeet syömään lounasta. Paheksuimme, kuinka
paljon nyt söimme – ja otimme vielä lisää – ja vielä ihan pienen murenen
kinkkua.
Ruuan jälkeen pesin äidin kanssa
astiat ja sitten vetäydyimme hetkeksi television ääreen. Minä vaihdoin kanavaa,
kun alkoi kuulua joululauluja. Olin tänäkin vuonna joululauluallerginen
kuunneltuani niitä kahdeksan tuntia päivittäin kahden ja puolen viikon ajan.
Kuusen olimme koristelleet jo edellisenä iltana ja tuoneet muutamat lahjamme
sen juurelle. Isä hankki aina latvakuusen,
tumman, tiheä- ja lyhytoksaisen, monesti käpyjen kaunistaman. Kaunis se oli
nytkin kaikkine vanhoine koristeineen, hauraine lasipalloineen ja tiukuineen ja
kellastuneine hopeaköynnöksineen.
Vähän myöhemmin keittelimme
päiväkahvit, maistelimme torttuja, pipareita ja kuivattuja hedelmiä sekä
pähkinöitä – ja sitten olikin jo lahjojen vuoro. Tämä oli minulle aaton paras
hetki – pääsin kirjojeni pariin. Vanhemmiltani olin saanut, muiden lahjojen
lisäksi, toivomani P.Mustapään Kootut runot. Menin huoneeseeni, sytytin
pöydälle kynttilän ja kiskaisin Marimekon puna-musta-valkoiset verhot ikkunan
eteen, heittäydyin sänkyni punaiselle chenillepäiväpeitteelle ja avasin Himmun
rakkaudet. Runoja voisin makustella myöhemmin. Saisin lukea rauhassa monta
päivää kirjastostakin hakemiani kirjoja. Uuden vuoden aaton aattona olisi taas työvuoro,
mutta ei enää joululauluja – alkaisi kirjakaupan vuosi-inventaario.
Sirpa Suntioinen
2024