1970-luvun alussa Suomessa elettiin taloudellisen kasvun ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, mikä näkyi meilläkin. Molemmat vanhempani olivat palkkatyössä, joten rahaa alkoi jäädä muuhunkin kuin perustarpeisiin. Olimme muuttaneet maaliskuussa 1972 rivitaloasunnosta isäni puusta rakentamaan omakotitaloon, joka tuoksui raikkaalle ja tuntui uudenkarhealta. Ja mikä parasta, minulla ja pikkusiskollani oli omat huoneet.
Maailmalla oli
levotonta: Vietnamissa sodittiin, lentokoneita kaapattiin ja presidentti
Kekkosen ja neuvostojohdon salaiset neuvottelut vuotivat julkisuuteen. Meitä
lapsia eivät maailmalta kantautuvat murheet mieltä painaneet, vaan saimme elää
vielä viatonta lapsuutta. Yksi vuoden kohokohdista oli tietysti joululoma,
kaivattu hengähdystauko keskellä pimeintä kaamosta ja ankeata kouluvuotta. Lapsuuteni
jouluista on jäänyt mieleen juuri tuo vuoden 1972 jouluaatto, jonka vietimme
uudessa, yhä puulle tuoksuvassa kodissamme.
Joulun valmistelu
alkoi useita päiviä ennen jouluaattoa, kun kävimme vanhempieni kanssa hakemassa
joulumännyn metsästä. Meillä päin ei kuusia kasvanut, joten joulukuusen virkaa
hoiti mänty. Äitini valmisti jouluruoat hyvissä ajoin. Melkein kaikki tehtiin
itse, joskin kinkku ostettiin kaupasta. Kinkun paisto oli oma rituaalinsa,
jonka vanhempamme hoitivat suvereenisti. Kinkku maustettiin ja laitettiin
uuniin yön yli kypsymään.
Lempeät vanhempamme
eivät jouluvalmisteluilla juurikaan vaivanneet meitä lapsia, joskin olimme toki
koristelleet joulumännyn. Niinpä minun ja siskoni jouluaatto alkoi television
äärellä, sillä televisiossa näytettiin aamulla kaksi tuntia piirrettyjä
elokuvia. 1970-luvun alussa näkyi vain yksi tv-kanava, ja erityisesti piirretyt
olivat harvinaista herkkua.
Keskipäivällä
söimme riisipuuroa sekahedelmäkiisselin kera. Perinteisiin rituaaleihin kuului
joulurauhan julistuksen katsominen televisiosta kuin myös sukulaisten haudoilla
käyminen. Myöhemmin iltapäivällä saunoimme ennen kuin istuimme joulupöytään,
joka oli täynnä perinteisiä jouluherkkuja: kinkkua, porkkanalaatikkoa,
lanttulaatikkoa, maksamakkaraa, herneitä, luumuja, perunaa, joululimppua ja
tietysti rosollia, jonka päälle lisättiin majoneesi-kermaviilikastiketta.
Juomana oli kotikalja tai maito. Alkoholi ei kuulunut juhlamme juomiin. Tunnelma
oli leppoisa, arkiruokailua juhlavampi, olihan valkoliinainen pöytä myös kauniisti
katettu ja kynttilät sytytetty.
Oli meillä
jouluvieraskin, isäni perheetön täti, jota kutsuttiin suvun piirissä
Laura-tädiksi. Hän asui samassa pihapiirissä pienessä mökissä ja kävi meillä
miltei päivittäin turisemassa. Laura-täti tuli kutsusta jouluaterialle ja oli meillä
vielä lahjoja jaettaessa. Hänen vahva persoonansa otti tilan haltuun, ja me muut
osallistuimme isäni ja tädin väliseen keskusteluun lähinnä kuuntelemalla.
Me lapset olimme tuolloin
jo niin vanhoja, ettei joulupukki ollut taruhahmona enää uskottava. Pukkirituaali
silti suoritettiin: Niinpä olimme muka kuulevinamme ääniä ja kun lähdemme
jäljittämään niitä, ”löysimme yllättäen” joululahjat eteisestä, josta kannoimme
ne olohuoneeseen. Meidän lasten tehtävänä oli jakaa lahjat. Joululaulut eivät kuitenkaan
raikuneet, ne kun eivät kuuluneet meillä jouluperinteisiin.
Tuona jouluna sain
lahjaksi luultavasti arkisia käyttötavaroita kuten aluskerraston ja ehkä myös sukkia.
Yhteislahjana oli muutamia konvehtirasioita, joista saimme estottomasti syödä
suklaaherkkuja mielin määrin. Varmempi muistikuva on kirjallisista lahjoista: paketista
löytyi vuoden tapahtumia ja puheenaiheita käsittelevä tietokirja Mitä missä
milloin – kansalaisen vuosikirja 1973. Olin jo tuolloin alkanut kiinnostua
yhteiskunnallisista asioista, joten tuo kirja oli luonteva joululahja myös
seuraavina jouluina. Sain lisäksi paksun Minä Aku Ankka -sarjakuvakirjan,
jossa julkaistiin varhaisia Walt Disney -sarjakuvia. Itseäni kiinnostivat kuitenkin
enemmän eurooppalaiset sarjakuvat, ennen kaikkea Tintti- ja Asterix-sarjakuvat.
Sainkin lahjaksi myös Tintti-sarjakuva-albumin, joka oli juuri tullut
kauppoihin.
Kiinnostus Tintti-
ja Asterix-sarjakuviin oli niin vahvaa, että ostimme myöhemmin kaikki sarjakuva-albumit.
Ensin luin niiden tarinat, sen jälkeen makustelin kuvat moneen kertaan.
Molemmissa sarjakuvissa ehkä eniten viehättivät piirrosten rönsyilevät ja
tarkat yksityiskohdat, seikkailuhenkisyys ja autenttisuutta tavoittelevat
miljöökuvaukset, mutta teini-ikää lähestyvänä nuorena paikkakuvauksien
hienouksia ja viittauksia reaalimaailman tapahtumiin en vielä oivaltanut.
Vuosikymmeniä
myöhemmin luin kaikki Tintti- ja Asterix-albumit uudestaan ja ymmärsin, kuinka
kiinnostavia seikkailut olivat nyt ammattimaantieteilijän ja historian
harrastajan silmin katsottuna. Etenkin Tintti-seikkailut liikkuivat laajoilla
alueilla eri puolilla maailmaa, ja albumeista oli tunnistettavissa autenttisia
paikkoja. Kirjat sisälsivät myös yhteiskunnallista kritiikkiä ja kiinnostavia
ajankuvia, jopa poliittista satiiria ja parodiaa.
Muistelen tätä
joulua nyt 52 vuotta myöhemmin. Iäkkäät vanhempani elävät yhä samassa
puurakenteisessa talossa, mutta viettävät joulua kahdestaan. Meillä lapsilla on
omat kumppanit ja omat joulut, mutta ajatukset palautuvat tuohon jouluun ja
vanhempiini, jotka halusivat tarjota meille lapsille onnellisen joulun. Siitä
on heitä kiittäminen.
Ilkka Lehtola
2024