Elin Hyttinen seisoi tuoreen puun hajuisen luokkahuoneensa edessä, tuhtina ja vakaana. Hän katseli rauhallisesti edessään istuvia koululaisten pyhäpukuihinsa sonnustautuneita vanhempia ja muita kyläläisiä sekä etummaisessa rivissä pönöttäviä kirkkoherra Kinnusta ja kansakoulutarkastaja Saarelmaa, kunnan virkamiehiä ja koululautakunnan jäseniä – tummapukuisia miehiä kaikki. Välillä hän kurtisti hieman kulmiaan, kun näki muutaman pojanviikarin vääntelehtivän levottomana tilapäisellä seinustapenkillään ja tönivän edessään istuvia tyttöjä. Kurtistelu rauhoitti pojat välittömästi.
Hän oli tyytyväinen. Juhlat
olivat sujuneet hyvin – ja mikäs, hän itsehän ne oli suunnitellut ja ohjannut.
Hänen takanaan taululla oli hänen väriliiduilla luonnostelema kuvansa Kohman uudesta
koulurakennuksesta ja sen vieressä liehuvasta Suomen lipusta. ONNEA KOHMAN
KOULU 8.10.1939 luki kuvan yllä kuin sateenkaarena. Koulusta oli tullut ihan
näköinen, olihan hän käynyt huolellisesti sen mittasuhteita ja värejä
ulkopuolelta tarkistamassa. Lopultakin oli oma koulurakennus. kaksitoista
vuotta oli koulua pidetty ison talon tuvan nurkassa. Nyt oli oikea koulu!
Ikkunasta ulos vilkaistessaan hän
huomasi hämärän jo alkavan hiipimään maiseman ympärille, mutta vielä se ei
kätkenyt hevospuomiin kytkettyjä hevosia ja kärryjä näkyvistä. Siellä ne
torkkuivat aatoksissaan välillä painoa jalalta toiselle siirrellen tai liian
uteliasta turpaa vähän kauemmaksi hätistellen. Ja ikkunanpielissä komeilivat
oppilaiden askartelemat kreppi- ja silkkipaperiset kukkaset. Niihin oli kyllä
jouduttu uhraamaan osa joulukoristeluunkin tarkoitetuista materiaaleista. Mutta
jouluksi voisi leikellä lumihiutaleita valkoisesta paperista, jos ei kovin
paljoa tonttuja voisikaan muotoilla.
Kylän emäntien järjestämä
kahvitarjoilu oli sekin onnistunut hyvin Elinin oman apulaisen Alman johdolla. Pöydillä
oli valkoiset pellavaliinat ja maatalousnaisten kahvikupit olivat säröttömiä ja
lusikat tummumattomia. Pullaletat oli leikattu kauniisti vinottain ja hyvin
olivat viipaleet riittäneet samoin Hanna-tädin leivät. Ja Elsa oli muistanut
niiata niksauttaa kaikille kahvikuppia ja asettia ojentaessaan.
Kirkkoherran saarna oli ollut
onneksi lyhyt ja myönteinen eikä tällä hän kertaa ollut maalaillut hirveitä
helvetin lieskoja, kuten niin usein mielellään teki. Kanttorin johdattelemat
virret sekä yhteislaulut olivat saaneet väen mukaansa ja laulu oli raikunut
reippaasti, vaikkakin sekaäänisesti ja epäpuhtaasti. Tarkastajakin oli
malttanut olla aloittamatta puhettaan liian kaukaa kunnan historiasta. Veistonopettaja
Einarin runonlausunta oli sujunut odotettua paremmin. Elin oli oikein
yllättynyt ja huomannut jopa myhäilevänsä isänmaallisen runon aikana. Kolmasluokkalaisen
Onni Miettisen runossa oli kyllä ollut takelteluakin. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt
ottaa tehtävään vaikka Rahusen Kyllikki. Mutta Onnilla oli kuuluvampi ääni ja runo
oli lopulta kuitenkin edennyt päätökseensä ilman naurun pyrskeitä tai muuta
ilveilyä.
Elin huokaisi kevyesti ja
kohdisti katseensa kanttoriin. Kohta voitaisiin yhtyä loppuvirteen – Herraa
hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää. Kanttori antaisi alun ja loppu sujuisi kuin
vettä vain.
Juuri, kun Elin oli aloittamassa
loppusanoja, avautui ulko-ovi. Väkeä oli eteinenkin puolillaan, mutta
oviaukosta tulvahti luokkahuoneeseen asti ensimmäisen pakkaspäivän huurua ja
sen seasta suojeluskuntapukuun pukeutunut nuorehko mies kirkonkylältä suuri
nahkainen laukku olallaan. Hän tempasi hatun pois päästään, kumarteli ja
pokkailikin ja alkoi pyydellä anteeksi häiriötä.
Mitä
ihmettä tässä nyt tapahtuu. Miten tuo mies uskaltaa tulla häiritsemään koulun
vihkiäisiä, minun järjestämiäni juhlia. Kait tästä nyt oli kirkollakin tieto,
että meillä on juhlat, kun kunnan johtajaa myöten täällä kaikki istuvat. Eikö
se voinut jättää asiaansa huomiseksi, arkipäiväksi. Mitä ihmeen asiaa sillä voi
olla. Voi näitä ajattelemattomia maalaisihmisiä. Pitäisikö se komentaa vain
ulos.
Ihmiset alkoivat hälistä,
kurkotella kohti tulijaa, supista keskenään, kysellä toisiltaan. Lapset
hyppäsivät seisomaan penkkiensä eteen, jotkut suorastaan penkeille. Ne Elin
hätisti sentään alas yhdellä käden ojennuksellaan. Naisten kädet alkoivat jo
kohoilla kasvoille, hätäännys näkyi kaikkien silmissä. Jäyhimmät isännätkin alkoivat haroa leukaperiään ja
tukkaansa, partaansakin, kenellä sellainen oli. Tällainen häly ja särö näin
juhlavaan tilaisuuteen.
-
Kum minulle tulj tällanen tehtävä, piti lähteä
heti liikkeelle. Kun on tällaset levottomat aijat. Niin tulj nämä liikekannallepanolaput jakkoon,
kutsut ylimääräiseen kertauharjoitukseen. Ja kun tiällä on paljon miehiä paekalla, niin
arvelin että tiältä ne tavotan, takelteli sanantuoja.
Voi hyvänen aika sentään. Tällainen suru-uutinen keskelle juhlaa. Mitenkäs tässä nyt pitää toimia. Pakkohan sen on antaa ne määräykset jakaa, varmaan lait ja asetuksetkin sen sanoo. Liikekannallepanomääräykset. Voi hyvänen aika sentään, niinkö vakava poliittinen tilanne nyt oli. Sotako tässä tulee. Hyökkääkö ryssä? Nytkö ihan kohta? Elina tunsi poskiensa punertuvan ja hengityksensä kiihtyvän. Hän pusersi käsiään nyrkkiin, pakottautui levolliseksi. Rauhoittaa, tilanne piti jotenkin rauhoittaa. Ihmiset olivat kauhuissaan ja levottomia. Heidät pitää saada rauhallisiksi. Minun pitää olla esimerkkinä, minä en saa hätääntyä. Elin veti rauhallisesti ilmaa hieman raollaan olevien huuliensa välistä keuhkoihinsa ja puhalsi hitaasti nenän kautta ulos. Sitten hänellä oli tilanne taas hallussaan.
- Niin, kuten suojeluskuntalainen sanoi, ajat ovat levottomat. Meidän on Suomessa ja täällä Kohman kylässäkin varauduttava torjumaan maahamme mahdollisesti kohdistuvat uhkat ja siksi tarvitaan miestemme varustautumista ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Meidän ei tarvitse pelästyä. Tämä on vain varotoimenpide, ylimääräinen kertausharjoitus. Rauhanneuvotteluille on vielä aikaa. Ole hyvä ja jaa määräykset.
Suojeluskuntalainen alkoi
huudella nimiä ja jakaa lappuja kohtiojentuviin kouriin: Happonen, Martti,
Holopainen, Otto, Holopainen, Teuvo, Ihalainen, Einar, Ihalainen Juho, Kolari,
Tauno, Miettinen, Eino, Miettinen Otto, Miettinen Veikko, Miettinen Yrjö,
Mönkkönen Juho, Mönkkönen Matti, Mönkkönen…
Voi hyvänen aika sentään,
Einarikin. Kukas meillä nyt sitten veistoa opettaa? Jääkö tänne kylälle yhtään
käsistään kätevää miestä. En minä sentään veistoa…
Salista kuului nyyhkytystä ja
syviä huokailuja. Kun kaikki määräykset oli jaettu, Elina kääntyi kirkkoherran
puoleen. Josko tämä vielä pitäisi rukouksen isänmaan puolesta. Sitten hän kumartui
kanttorin korvalliselle ja niin hän johdatti kanttorin kanssa koko juhlaväen
laulamaan Oi Herra siunaa Suomen kansaa ja Jumala ompi linnamme –
turvallisuutta ja luottamusta, rauhoitusta ja lohtua hätääntyneille
juhlaväelle.
Sirpa Suntioinen
2022