Mikä
tämä tunne oikein on, en saa kiinni? Sydänalassa sykkyröi, päässä pyörii,
takaraivossa takoo. Istun sohvalla ja tunnen, että mietintämyssyni on kovilla.
Matkalaukku eteisessä odottaa vielä purkamistaan. Laukku, jonka uumenista
löytyy kotipaikoilta tuotuja kiviä, ukkomansikan taimia ja uunin luukku.
Tunne
on vahva, omituinen, makean kipeä, surumielinen, kaihoisa. Se kulkee
kihelmöintinä vatsasta sydämen kautta päähän ja takaisin. Tätä pitää jotenkin
purkaa. Kynä käteen ja etsimään sanoja kokemukselle.
Tälle bunukalle ikää lisää karttui, omat
matkat, seikkailut Karjalaan taittui.
Näin kotien paikat, vaarat ja veet,
talot harmaat ajan saatossa kallistuneet.
Kotiseutumatka
Karjalaan on takana. Aiempi kokemus 17 vuoden takaa. Nyt syvemmät ajatukset
itsellä eväsrepussa mukana: uteliaisuutta, halua nähdä ja ymmärtää. Olen kuin
uudenlaisella evakontiellä, kuljen vain toiseen suuntaan. Muistelen polkuni
raivausta läpi ojien, peltojen, niittyjen. Ei haittaa risukot, mäkärät, punkit,
eteenpäin on päästävä. Juurille ihan konkreettisesti.
Ja syvällä sieluni sopukoissa, koin
juureni niissä koivikoissa,
kun Laatokka maiseman ylle piirtyi, ja
mäeltä mäelle askeleet siirtyi.
Miten
minullakin voi olla sinne ikävä? Miksi minun kaihoilu on niin vahvaa? Miten
koko suvun tarinat kuljettavat minuakin paikkaan, joka ei ole konkreettisesti
tuttu? Onko pääni sisässä joku satumaa, jonka toivon löytyvän?
Ja itseäni nyt ymmärrä en, miksi minäkin
sinne kaihoilen?
Enhän kasvanut minä ole siellä, miksi
minunkin pitää itkua niellä?
Voiko kaipaus geeneissä mukana tulla,
sielunmaisema säilyä sukupolvien ketjulla?
Mietinnät
purkautuvat paperille ja itkuksi. Nyt on niin paljon kysyttävää ja
ihmeteltävää. Mutta olen jo myöhässä kysymyksineni. Lähetän kuitenkin aatoksen
ilmojen halki sinne jonnekin, mikä teille antoi voimaa selvitä kaikesta?
Tunnen
kuinka kiitollisuuden ääni sisälläni kasvaa ja voimistuu. Se on helpotuksen
tunne sydänalassa, kyyneleet poskilla huuhtovat jännittyneisyyttä. Edes nyt
jotain ymmärrän tai ainakin luulen ymmärtäväni. En ole evakko, mutta olen
evakkojen lapsi, jonkinlainen rinnalla kulkija evakon tiellä, tarinoiden ja
ikävöinnin kautta. Tätä pitää työstää, käsitellä, ottaa haltuun. Osaksi minua,
minun suvun tarinaa.
Mietintämyssyni
lamput alkavat vilkkua: tämä kaihoiluhan saattaa olla myös vahvuutta.
Kuvittelen sen olevan heikkoutta, poislakaistava ominaisuus. Mutta eihän sitä
tarvitsekaan luudalla huiskia. Antaa sen olla ja tehdä työtään minussa.
Yläilmoihin
lähtee kiitollisuuden huokaus:
Te armahat esivanhempamme, tuonilmaisiin
siirtyneet taattomme, kantajamme.
Elämänuskon mukana tänne toitte, hyvän
kasvupohjan meille loitte.
Mietintämyssyn
lamput rauhoittuvat. Päätän kirjoittaa enemmänkin tuntemuksiani. Ehkäpä
kaltaisiani on muitakin, epämääräisen kaihon kanssa rypeviä kanssakulkijoita.
Ajatus helpottaa. Kaappaan kaihon
kainalooni ja se on minun kaveri loppuelämäni taipaleella. Tyhjennän
matkalaukun, asettelen kotipaikan aarteet patiolle ja jatkan aatosteni
purkamista kirjoitellen.
Tuula Iljin
syksy -24