Millaisiinkohan saappaisiin minun pitää astua, ajattelen samalla kun painan ovenkahvaa alas. Valoisassa eteisessä näen villaisella itämaisella matolla rivin kenkiä. Siinä ovat vasemmalla kaskipellon kuumuudessa kopristuneet ja mustuneet tuohikurpposet, ehkä alun perin ihan kunnolliset virsut, vieressään Kannaksen halkijuoksussa linttaan ja lähes kannattomiksi kuluneet sotilassaappaat. Niiden vieressä nököttävät paksut kirjavat villasukat ja hoitajan terveyssandaalit. Rivin oikeassa päässä on näppärästi jalkaan työnnettävät leppoiset lenkkikengät ja sirot mustat avokkaat.
Minun onkin siis valittava! Valitsen jalkaystävälliset
lenkkarit, koska ne sujahtavat jalkaani ihan noin vain huomaamattani, ja
siirryn pidemmälle valoisaan, pehmeiden mattojen vaimentamaan äänimaailmaan.
Pysähdyn ovaalin kehyksettömän peilin eteen ja kohtaan vakavailmeisen, melko
huolestuneen, keski-iän jo kauan sitten ylittäneen naisen. Miksi hän on niin
vakava? Onko hän väsynyt tai sairas? Jos hän asuu tässä asunnossa, niin ei
näyttäisi olevan suuremmin talousongelmia. Täällähän on tilavaa ja tyylikkäitä
kalusteita, muhkeita sohvia ja kutsuvia laiskanlinnoja. Ikkunoista avautuu
lehtevä puistomaisema ja vesistöäkin pilkottaa puiden lomasta. Hänellä on
varattuna myös runsaasti lukemista, ihan yksityisen kirjaston verran. Onko hän
yksinäinen? Täällä ei näy merkkejä muista asukkaista. Olivatko nämä oikeat
kengät?
Käyn eteisessä sovittelemassa jalkaani tuohikurpposia ja
sotilassaappaita. Peilissä näkyvät nyt innostuneet kasvot, jostain kumpuavat menneisyyden
tapahtumat ja muistot, omat ja edellisten sukupolvien muistot ja koetut vaikeat
ja raskaat, mutta voitetut vaiheet. Huomaan kirjastossa kannettavan
tietokoneen. Sen kuvaruudulla näkyy tekstiä: Muistojani ja tarinoitani
menneistä sukupolvista. En olekaan siis tupsahtanut tähän uuteen maailmaani
täysin tyhjästä, minulla on menneisyys, minulla on sukua ja taustoja. Mieleni
tekee heti istahtaa koneen ääreen. Ovatko esi-isäni raivanneet maata
kaskeamalla? Ovatko he eläneet sota-aikaa? Minä voisin ottaa selvää heistä.
Onko täällä lähistöllä kirjastoa, museota, arkistoa? Asuuko täällä lähellä ihmisiä,
jotka ovat tunteneet sukuani, ehkä minutkin?
Vaihdan takaisin lenkkareihin. Kiirehdin ulos, löydän
kirjaston ja arkiston, löydän ihmisiä, joita kiinnostaa menneisyys, historia.
Kukaan ei suoranaisesti tunne minua, mutta kaikki ovat ystävällisiä ja pyytävät
joukkoonsa. Paljon historiasta on vielä tutkimatta, siinä sivussa voin oppia
tuntemaan itseänikin joko kirjallisesti arkistoista tai tekemällä yhteistyötä ryhmän
jäsenenä, toisten etsijöiden kanssa.
Kun palaan asuntoon, haluan sanoa jo ’kotiin’, kokeilen
hoitajan sandaaleita. Valoisuus himmenee, tunnelma haikeutuu. Onko täällä ollut
joku, joku minulle tärkeä henkilö, jota en voi enää tavoittaa? Olenko osannut
olla hänelle tukena, hoitaa ja auttaa? Missä hän nyt on? Missään ei näy
lääkeitä tai hoitotarvikkeita.
Pistän jalkani tyypillisesti ahtaantuntuisiin avokkaisiin ja
löydän eteispöydältä peilin alta kaksi konserttilippua. Viereinen konserttitalo
kutsuu värivaloin luokseen. Lämpiössä monet tervehtivät minua tuttavallisesti,
niin mieskin, joka kysyy lippuaan. Hän halaa minua hellästi ja lämpimästi,
kutsuu rakkaakseen, suutelee kiihkeästi, mutta haipuu pois, juuri kun
konserttisalin ovet avautuvat. Menetän hänet
juuri kun kohtasimme, kun musiikkina soi Pavane kuolleelle prinsessalle.
Voinko vielä löytää hänet? Istun surumielisissä tunnelmissa konsertin loppuun
asti kaivaten hänen lämmintä kosketustaan.
Kotona vaihdan jalkaani värikkäät villasukat. Mutta nehän
ovatkin tyttäreni kutomat ’ihmeitä tekevät’ villasukat! Minullahan on tytär ja mies. Mies jo odottaa.
Olenko viipynyt liian pitkään, joko hän on huolestunut. Jätän kaikki kengät
taakseni ja tassuttelen sukkasillani takaisin kynnyksen yli.
Missä sinä olet näin kauan viipynyt? mies kysyy huolissaan. En
muistanut mihin menit enkä löytänyt viestilappuasi. Minulla oli jo ikävä. Hyvä
kun tulit kotiin.
Sirpa Suntioinen
2025