Meillä on taipumus ajatella, että meillä olisi jonkinlaiset juuret ja jossakin sijaitseva luonnollinen alkuperä. Samaistumme ryhmään, josta olemme lähtöisin ja meillä on tunneperäinen sitoutuminen jollekin alueelle. Jos ihminen on turvallisesti juurillaan, hänen ei tarvitse pohtia juuriensa merkitystä. Mutta toisen maailmansodan seurauksena Suomi menetti puolet Karjalasta Neuvostoliitolle ja noin 400 000 ihmistä joutui jättämään kotiseutunsa ja siirtymään asumaan muualle Suomeen. Vuosikymmeniin menetetylle alueelle ei voinut matkustaa. Siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa menetetystä Karjalasta kehittyi jonkinlainen kansallinen myytti, joka oli suunnattoman kaipauksen kohde. Kiinnostus tuohon salaperäiseen onnelaan saattoi siirtyä sukupolvelta toiselle. Räisälässä syntyneen siirtokarjalaisen isäni kuoltua melko nuorena koin tarvetta ottaa selvää siitä osasta juuristani, joka jäi rajan toiselle puolelle.
Ensimmäisellä matkallani Laatokalle koin voimakkaita tunteita osittain varmaan senkin takia, että miljöö toi monin tavoin mieleen sen millaista Suomessa oli 50-luvulla. Matkaseurueessa oli mukana myös ihmisiä, joilla oli omakohtaisia muistoja sota-ajalta noilla alueilla. Heidän kertomuksensa liikuttivat mieltä. Mutta köyhä ja kehittymätön Neuvosto-Karjala ei oikein vastannut niitä ihannoivia kuvauksia, joita olin kuullut evakoiden kertomuksissa. Koin kuitenkin itselleni merkittäväksi tutustua noihin seutuihin, koska isäni oli viettänyt siellä lapsuutensa ja nuoruutensa.
Koin tämän tutkimisen tärkeäksi oman identiteettini ymmärtämisessä.
Kaipaus on merkillinen tunne. Yleensä se kohdistuu johonkin, jonka tunnemme huonosti. Kohdistuuko se sitten johonkin menetettyyn vai johonkin ihanteelliseen olotilaan tai henkilöön, jonka kuvittelemme olevan olemassa, mutta jotenkin saavuttamattomissa? Ajattelen kuitenkin, että ihmiselle on hyväksi uskoa, että hyvää on olemassa maailmassa, vaikkei se välttämättä jokapäiväisessä elämässämme aina näy. Arvostan ihmisen kykyä siirtyä arkisista huolista hetkeksi sivuun mielikuvituksensa avulla.
Sisko Rutanen