koskaan maan päällä tavanneet, kun sinä olit jo kuollut, kun
minä synnyin. Olen Meeri Marketta, kaimasi, Eilan
keskimmäinen tytär.
- Tottamaar mää sut tunne lapskulta! Oonha seurant
teirän elämää
täält ylhäält käsi koko aja. Tervetuloo vaan tänne. Ny me
voiraan
vihroin praatat kaikes rauhas. Sun elämäs, flikka,
mää tunne, mut ny sää voit tutustua muhun.
- Kuule Meeri-mummo, kyllä minäkin sinun elämäsi
tunnen aika hyvin. Eila-äiti puhui sinusta jatkuvasti. Se oli varmaan niin suuri järkytys, kun kuolit äidin ollessa kahdeksanvuotias, että se jätti
loppuelämän trauman. Äidin kolme sisartakin puhuivat aina sinusta, mutta
kuolinsyysi ja mielenterveysongelmasi olivat tabuja. Niistä sisarukset puhuivat
vain peitellysti ja lempeästi ymmärtäen. Sisarukset varmaan suojasivat sekä
itseään että sinua häpeältä.
- Kuules flikka, maailma ol silloi erilaane ko ny. Meil ol Eino Matin, sun isoisäs kans aluks paljo talourellisii hualii ja mul ol neljä pient flikkaa helmoissai. Joka synnytykse jälkee mun miäl vaa mustu lisää. Joskus en jaksant ees aamul nousta petist. Sää et tiä, kui raskas ol mu syrämei, ku en jaksant ees pilttei hoitaa. Samal näin kui Eino Mattikii kärs. En ymmär, kui minust puhti nii häviskii. Olhan mul iha kunnon lapsuus. Ylikoske mamma ja pappa ottiva mut kasvatiks, ko ite sitä vaarin, porasin ja kollotin. Suoma ja pojat jäivä äirin ja isän tyä. Eisunkaa koris mitää varsinaist vikaa ollu, isä tosi ol vähä viinaan menevä ja äiti hiuka saamato. Mut Ylikoske mamma ja pappa oliva toist maat. Heirä oma Svante ol jo iso poika ja mää sai elää heirän prisessanaa. Koton olsin saanu ain taistel huomiost muire sisaruste kans.
- Olisikohan niin, että isoäiti ja pappa sinua hiukan hemmottelivat Meeri-mummu? Pappahan testamenttasi kaiken irtaimen omaisuutensakin sinulle.
- No jaa, ku sitä funteeraa, niin ehkä inansa. Vaik kyl isoäiti opetti mul kaik talon tyät. Mää opi lypsään, kehrään ja kutomaan. Mää osasi tehrä loorat ja pernavoit, leipoo kaakut ja lonkat ja keittää hyvät kaffet. Mut kaik ol lapsuu-renkoris kuitenkin rauhallist. Erilaist ko neljä piene flikan kans. Kaik se kiirus ja sotku. Mää en vaa sitä kestänt.
-
Mihin sinä Meeri-mummu sitten lopulta kuolit?
Olit vasta 39-vuotias. Äiti on aina sivuuttanut sen kysymyksen.
- Viimeisin vuosin jourui muutama kerra hoitoon, mut eihä se kovi tehokast noin aikoin ollu. Eino Matti yritti kaikkens ja vaik meil ol talourellisest tiukkaa, etsi se ain mulle parast hoitoo. Joskus mää oli kylpyläs lepäämäs, joskus se vei mut Helsinkii asti lääkärii. Voit kuvitel, kui vaivalloone ol sillo tuo reisu. Lopuks jouruin Pitkäniemee Tampereel. Se ol kyl melkone laitos. Mää luule, et mut ylilääkittii, sillonha potilaat ol rauhallisii ja helppoi hoitaa. Yks kaunis päivä vaa kaik pimen ja mää nukui pois.
-
Kuule mummu, olipa kiva keskustella. Se niin
”friskas” kuten me satakuntalaiset sanottaisiin! Näen nyt elämäsi ihan uudessa
valossa. Kirjoitin teidän perheestänne kirjankin. Siinä sinun sairauttasi kyllä
käsiteltiin jo avoimemmin ja sen vaikutuksia perheeseesi. Kaikilla meillä
serkuksilla eli tytärtesi jälkeläisillä oli käsitys jostain hämärästä eli
”luurangoista kaapissa”. Ehkä kirja auttoi avaamaan noita kaapinovia. Silloin
ei ainakaan tarvitse siirtää noita luurankoja enää sinun lastenlastenlastesi
kaappeihin. Olipa kiva nyt vihdoin tavata näin kasvokkain – tutuilta sinun
kasvosi näyttävätkin! istutaan tuonne koivun alle penkille ja jutellaan lisää.
Voin kertoa sinulle lapsenlapsenlapsistasi!
Marketta Isotalo
2024