KAKSOSET ja MINÄ. MUISTELOITA
Pikkusiskoni Airi Inkeri ja Ritva Kaarina syntyivät 31.3. 1943 välirauhan aikaan Kurkijoen kodissamme. Olin silloin kolmivuotias. Kummitätini vei minut pois tieltä naapuriin. Muuta en siitä tiedä, kuin sen kuinka iloisena olin renkkunut Tervujoen yli tehdyllä kävelysillalla ja täti parkani oli aivan kauhuissaan ja pelkäsi että putoan jokeen.
Kotiin tultuani olin tokaissut” Kun ne kaksi pikkupoikaa vielä tulloo niin mie muutan mummolaan”. Oli se sen verran tiukka paikka jakaa ainokaisena, kaikkien lellimänä, kahdelle uudelle tulokkaalle perheeni. Äitini sanoi kaikille, jotka voivottelivat poikien puuttumista, että eihän me voitu niitä hommata, kun Kerttu uhkasi lähteä mummolaan.
Ei ole kerrottu, että olisin ollut hankalan mustasukkainen
pienille siskoilleni. Minä touhusin kolmevuotiaan itsevarmuudella
lemmikkilampaan ja naapurin poikien kanssa.
Kiireisinä työaikoina kaksoset olivat keskenään kamarin puolella. Kerran he olivat saaneet senkin oven auki ja vetäneet sieltä sokeripussin lattialle. Sitten kun heitä oli menty katsomaan, niin siellä vauvat istuivat tyytyväisenä sokerikasassa nuolemassa käsiään. Tuli kortilla ostetut hillosokerit aikaisin käytettyä.
Muistan kuinka he kinasivat oven kamanaan tehdystä kolosta, kumpi pääsisi katsomaan mitä tuvassa tehtiin. Kolo oli hakattu ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä, kun käännettyä pöytää ei saatu muuten siirrettyä ulos. Pöytä oli täytetty vuodevaatteilla.
Toiselle evakkomatkalle äiti lähti meidän lasten kanssa hevosella Parikkalan mummolaan. Kaksoset olivat ylösalaisin käännetyn häkkisängyn sisällä ja kärrit olivat täpö täynnä kaikkea tarpeellista. Kankaalla puolivälissä matkaa äiti kuuli lähestyvien pommikoneiden urinan. Hän ajoi hevosen kärryineen pensaikkoon ja taitteli oksia päälle. Me lapset säikähdimme ja tietysti alkoi melkoinen huuto. Äiti kertoi että minä olin aivan tolkuton ja hänen piti ravistella minua ja niin saada huutoni loppumaan. Tajusin äidin hädän ja pelon. Ehkä olin kuullut aikuisten puhuvan kaikista mitä pahaa oli tapahtunut ja ymmärsin kamalien koneiden lentäessä matalalla ylitsemme niiden uhkan.
Järjestin äidilleni ison järkytyksen Loimaan juna-asemalla. Siellä oli melkoinen sekasorto, sillä inkeriläisten oli pakko lähteä takaisin Venäjälle. Pitkä juna odotti heitä. Äiti oli meidän lasten kanssa tuon itkun ja kauhunkin keskellä odottamassa kyytiä evakkopaikkaan Vampulaan. Kesken kaiken minua ei löytynyt mistään. Äiti kertoi että hän oli ihan varma, että minä olin joutunut inkeriläisten junaan. Eikä mitään ollut tehtävissä. Juna lähti kohti tuntematonta.
Jonkun ajan kuluttua oli
minä tullut äidin luokse tietämättä mitä olin poissaolollani aiheuttanut. Kun
sitten kaiken itkun jälkeen äiti kysyi missä minä olin ollut, niin minä kerroin
olleeni asemamiehen lasten leikkimökissä leikkimässä. Sieltä ei kukaan osannut
minua etsiä.
Evakkotalossa asumisesta en muista paljoakaan. Olin saanut joululahjaksi nuken ja nukenvaunut. Pystyin leikkimään niillä vain kaksosten nukkuessa.
Kaksoset olivat aivan erilaiset. Airi oli vaaleahiuksinen,
arempi ja hiljaisempi. Hän oli äidin tyttö . Ritva oli tummahiuksinen, rohkea
ja kekseliäs. Hän oli isän tyttö. Minä oli myös vaalea ja hyvin lapsellinen,
melkeinpä tasoissa Ritvan kanssa. Olin meillä asuvan Elvi-tädin tyttö.
Kerttu Miettinen
2024