Oli kaunis myöhäissyksyn päivä,
ilmassa tuoksui pakkasen häivä.
Eilen oli ukin ja mummin mökille tultu,
appi, anoppi, minä ja Kultu.
Oli jo nautittu päiväruokaa,
tiskattu monta lautasta ja vuokaa,
anoppi sängyllä päikkäreillä huokaa.
Miehet oli menneet metsään raatamaan,
jos oikein muistan, konkeloita kaatamaan.
Minä laiskasti kiikkustuolista nousen,
sieppaan mukaani Uutis-Jousen.
Suunnistan kohti navetan perää,
varoen, ettei anoppi herää.
Navetan perällä rönötti vanha huusi,
toiveissa oli parempi, uusi.
Sieltä löytyi mukavasti yksityinen rauha,
varsinkin, jos sää sattui olemaan lauha.
Istuin reiällä, ovi oli auki,
hiljainen metsä, linnutkin vaiti.
Kaukaa kuului vain koirien haukku,
Hirvisuolta päin aseen paukku.
Kesken rauhaisan toimituksen
tunsin lempeän kosketuksen.
Joku märällä kielellä hipaisi,
pyllyni puhtaaksi lipaisi.
Hetkeksi jähmetyin, karhuko siellä?
Aikooko minut kokonaan niellä?
Itseni kooten ja likoon pannen,
aseeksi tempaisin puisen kannen.
Nyt piti tappavasti toimia,
avuksi huusin Manalan voimia.
Kauas kuului hyytävä ääni,
karjunnan kuuli koko Kuopion lääni.
Miehet kuin hirvet pihaan loikki,
halki metsän ja ojien poikki.
Appeni kysyi, kuka on kuollut?
Vastasin, koira vain on peppuani nuollut.
Koira katsoi huusin alta silmiin ja heilutti häntää,
kohta jo alkoikin sataa räntää.
Huusin takaluukku oli jäänyt rakosilleen
ja metsästyskoira karannut pakosilleen.
Koiraa ei halunnut kukaan,
ottaa sisälle tupaan mukaan.
Anoppikin heräsi ja kahvit keitti,
parhaat herkut tarjolle heitti.
Sepä auttoi tyttöparkaa,
yleensä reipasta, ei niinkään arkaa.
Maistui pulla ja kaikui nauru,
kun hälveni pelästys ja loittoni kauhu.
Sen pituinen se KAMALA SATTUMUS.
Riitta Kärkkäinen
2022
Takaisin tarinoihin