Radio on
ollut minun hyvä kaveri jo 70 vuotta. Äiti ja isä kertoivat, että kun radiossa
soitettiin lastenlaulua ”Pieni
ankanpoikanen”, alkoivat pikkujalkani villisti sätkytellä sen tahtiin. ”Jänöjussin
mäenlasku” ja ”Oravan pesä” tulevat ensimmäisinä mieleen radiossa soitetuista
lapsuusajan lastenlauluista. Lastenohjelmia en muista kuin yhden, Markus-sedän
pitämän ”Lastentunnin”. En tykännyt siitä ohjelmasta, vaikka siinä
haastateltiin ja laulatettiin lapsia. Markus-sedällä oli jotenkin liian imelä ääni,
ihan kuin jollakin ”namusedällä”.
Radiot
olivat silloin isoja ja hienoja. Laatikko oli kaunista ja kiiltävää puuta ja
etupuoli oli tyylikästä röpelöistä kangasta. Nappuloita vääntelemällä sai
kuuluviin joskus ulkomaan kieltäkin, mutta enimmäkseen erilaisia vinkunoita ja
röhinöitä. Me lapset kurkistettiin radion taaksekin. Siellä oli ruskeaa
kovalevyä, jonka pienistä pyöreistä reistä näkyi pieniä valolamppuja. Ne
varmaan olivat niitä esiintyjiä. Minun mummolassa oli kamarissa juuri
tuollainen radio. Keittiön oven yläpuolella oli pieni pyöreä kovaääninen. Siinä
oli puiset reunat ja etuosa oli vihertävän kukertavaa ruutukangasta. Meidän
lasten suureksi ihmeeksi siitä kuului samaa ohjelmaa kuin kamarin radiosta.
Radiosta
kuunneltiin tietysti uutisia ja säätiedotuksia, ne olivat tärkeät koko
perheelle. Sunnuntain jumalanpalvelus kuului myös asiaan. Ja lauantai-iltana
oikeaa veikkausriviä odoteltiin kynä ja paperi ojossa. Urheiluselostuksia
seurattiin hipisen hiljaa ja sydän pamppaillen suomalaisten urheilijoiden
puolesta.
Kuunnelmat olivat
jännittäviä ja uskottavan tuntuisia. Niissä oli aidon tuntuiset äänitehosteet
ja välillä dramaattisia musiikkipätkiä. Jatkokuunnelmia odotettiin samalla
tavalla kuin nykyään television lempisarjoja. ”Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa
Korkin seikkailut” sekä ”Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit” saivat kaikki
varmasti oikeaan aikaan putkiradion ääreen. Samoin tietokilpailut kuten ”Viisasten
kerho”. Lauantaisin oli kevyen viihteen aika, kuten nykyäänkin. Silloin
tavattiin ”Kankkulan kaivolla” Tippavaaran vanha isäntä kähisemässä. Ja
Neulasen Manta ja monet muut sketsihahmot. Kuulijan täytyi käyttää omaa
mielikuvitustaan luodakseen kokonaisen tyypin pelkän äänen ympärille. Ruljanssiriihi-ohjelman
papukaija G. Pula-aho oli myös riemastuttava tuttavuus.
Radio-ohjelmat
alkoivat ennen vanhaan aidolla kukko-kiekuulla varhain aamulla ja päättyivät
Maamme-lauluun keskiyöllä. Hyvin pitkään, 1960-luvulle saakka, oli vain yksi
radiokanava.
Pari
legendaarista radiokuuluttajaa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Kreivi
Carl-Erik Creutzilla oli hienostunut ääni ja huoliteltu puhetapa. Kaisu
Puuska-Joella oli ystävällinen ja lempeä ääni. Heitä molempia oli ilo kuunnella
ja tunnistaisin heidän puheensa milloin tahansa.
Muistaakseni
60-luvulla alkoi tulla muotiin ja käyttöön pienet ja sievät transistoriradiot.
Ne näyttivät moderneilta ja niitä ylpeästi kannettiin mukana uimarannoille ja
kesämökin laiturin nokkaan. Nuoriso oli elementissään, kun sai musiikin
mukaansa joka paikkaan. Vanhempi väki huokaili, että luonnonrauha on mennyttä
ikiajoiksi.
Kuuntelen
edelleenkin paljon radiota. Autoradiota, ellei sitten ole äänikirja
viihdykkeenä. Kesämökillä napsautan radion päälle heti tupaan tultuani. Ulkona
en kuitenkaan radiota kuuntele. Edelleen on radio-ohjelmia, joita odotan
määräaikoina. Luontoilta, Puhelinlangat laulaa, Levylautakunta, Poppikoulu ja
Entisten nuorten sävellahja tietysti.
Radio on
siitä mukava seuralainen, että sitä voi seurata toisella korvalla, eikä silmiä
tarvita lainkaan. Televisio sen sijaan on vaativampi. Se nielaisee huomiosi
kokonaan. Sukan kutominen juuri onnistuu, mutta ei muut puuhat.
Nuoriso ei
taida paljoakaan radiota kuunnella, vaikka kulkevatkin kuulokkeet korvissa
katse kauaksi karanneena. Uskon silti radion tulevaisuuteen. Radio on seurannut
aikaansa. Radio on ajan hermolla sekä paikallisesti että valtakunnallisesti.
Eläköön
radio!
Riitta Kärkkäinen
8.11.2022
Takaisin tarinoihin