Olen aina nauttinut kirjoittamisesta. Heti kun opin kirjaimet ja huomasin, että niistä saa sanoja kirjoitin äidin kirjeiden mukana omia sepustuksiani mummolle ja muille sukulaisille. Se oli silloin ainoa yhteydenpito tavallisten ihmisten välillä. Puhelimia oli vähän ja niitä käytettiin vain todella tärkeissä asioissa. Olen elämäni aikana lähettänyt tuhansia kirjeitä sukulaisille ja ystäville. Se on ollut suuri rikkaus ja ilon aihe kun sitten sain vastauskirjeen. Sain lukea toisen kuulumisia ja ajatuksia. Monesti hyvin syvällisestikin, mikä muuten olisi jäänyt vain omiin ajatuksiin ja käsittelemättä. Olimme toistemme iloissa ja suruissa mukana.
Koulussa sain aina kiitosta aineideni sisällöstä. Ne olivat kyllä punaisena pilkkujen ja varsinkin sanajärjestyksen virheiden korjaamisia, sekä maininta surkeasta käsialasta. Ei se minua lannistanut.
Opistoaikaan oli kirjoituskilpailu kaikille maatalousalan koulujen oppilaille EFTASTA, EEC:n vapaakauppasopimuksesta ja sen vaikutuksesta. Enhän minä alle kaksikymppisenä semmoisesta asiasta paljoakaan ymmärtänyt, mutta sisukkaasti luin lehdistä asiasta ja tein asiaa itselleni selväksi.
Olin varmasti jotain ymmärtänyt, sillä pääsin
palkintomatkalle Helsinkiin. Siellä sitten olin ainoana tyttönä kymmenen pojan
joukossa. Majoituimme MTK:n opistoon Westendiin Tapiolaan. Olo oli kuin
hotellissa. Pieni ja pyöreä johtaja pörräsi kuin mettiäinen huolehtien minusta.
Kuuntelimme luentoja, meitä kuljetettiin pitkin pääkaupunkia kuin
valtiovieraita. Kävimme Eduskuntatalossa, lehtipainoissa ja teatterissa.
Palkintomatka todella kannusti lukemaan ja kirjoittamaan asioista.
Elämäni tärkeimmät kirjoitukset olivat miehelle, joka asui toisella puolen Suomea. Siinä ei menty suin päin yhteen, vaan tutustuimme toisiimme ja ajatuksiimme. Elimme yhdessä onnellisina yli kolmekymmentä vuotta.
Olen saanut myös hyvän ystävän kirjoittamalla. Jossain lehdessä oli kirjeenvaihtoilmoitus, joka tuntui mielenkiintoiselta. Siinä pyydettiin kirjoittamaan kotimaan asioita Tansaniaan . Kymmenisen vuotta lähetin lehtileikkeitä ja monen moisia asioita Sinikalle. Hänen tyttärensä piti hollantilaisen miehensä kanssa laivojen huolintaliikettä ja mummoa tarvittiin lasten ja kodinhoidon pomona paikallisia apulaisia opastamassa ja vahtimassakin. Tutustuin afrikkalaiseen elämään ja kaikki oli minusta mielenkiintoista ja toi vaihtelua arkeen . Opimme tuntemaan toisiamme kirjoittaessamme ja ystävystyimme. Lapset kasvoivat ja mummo vanheni. Hän muutti pysyvästi Suomeen ja nyt yhteydenpitomme on puhelinkeskusteluja ja maailmanparantamista viikoittain. Tapaamme ainakin kerran vuodessa milloin Helsingissä käyden Ateneumissa, milloin hänen luonaan Omenakaupungissa tai jossakin tapahtumassa.
Toisen siskoni kanssa on minulla kiinteä yhteys. Hän oli säilyttänyt kirjeeni ja sain ne mukaani käydessäni hänen luonaan. Nyt tänä talvena olen lukenut niitä ja palannut muistoihini.
Olemme puhuneet mitä ihmisistä jää nykyisin jälkeen, kun
yhteydenpito on puhelimen ja tietokoneen varassa, ja mitä tapahtuu kännykän
kuville. Kaikki henkilökohtainen haihtuu olemattomiin. Mitä
historiankirjoittajat tutkivat aikanaan.
Siksi olen kirjoittanut muistiin elämästäni lapsenlapsilleni. Toivon heidän tietävän tekemisistäni, ajatuksistani ja elämänvaiheistani. Älyävän miten maailma on muuttunut ja muuttuu.
Se on kannustanut minua kirjoittamaan, muistelemaan ja
perustelemaan tekemisiäni. Lienee omahyväistä ja ehkä turhaakin, mutta koen sen
tärkeäksi.
Kerttu Miettinen
14.4.2023