Vuoden 2010 syyskuun alussa olimme kävelleet neljästään Kemihaarasta Vieriharjulle kymmenen kilometrin päähän. Puolukoita oli jo kypsiä matkan varrella. Kevyet rinkat, kun emme ottaneet telttoja mukaan. Luulimme, että sovimme mökkeihin. Pimeä tuli äkkiään, mökissä oli pehmeät patjat. Ehkä Aulis paistaa lettuja. Paistoi kaksi isoa lettua jokaiselle.
Kemihaaran maastot eivät ole tyypillistä Lappia. On suuria
mäntyjä. Oksia täynnä olevia kuusia.
Tämä oli tämän ryhmän viimeinen rinkkamatka. Noin parin vuoden päästä Aulis tuupertui Puijon polulle. Sanoin häntä muistellessa hänen olleen karsikkopuu. Hän sanoi kulkemisen päättyessä matkalla: - Pantiin saapasta toisen eteen..
Hän liikkui paljon. Pitkiä pyöräilyretkiä Pohjois-Suomessa ja Savossa. Maaningan järven ympäri oli hyvin tavallista. Olin mökkimaisemissa kävelemässä maantiellä. Pyöräilijä tulee takaa huutaen "kävelee kuin Maija". Aulishan siellä matkasi Länsirannan tietä Pulkonkoskelle päin kertoen menevänsä Mustanvirran sillan ja Siilinjärven kautta Kuopioon.
Pikkujoulun puuroa keittäessäni kyselin Aulikselta hiihtämisiä. Hän saattoi sanoa ehkä kaksisataa tuntia. Takavuosina Aulis sanoi puroja katsellessa "on ryypättävällä kiire". Nyt Auliksen kiireet ovat loppuneet, vaikka hänen kulkemisensa jatkui hänen elämänsä viimeiseen päivään asti.
Kulkiessamme yhteisillä vaelluksilla Aulis aina mökille tai nuotiopaikalle tullessa ensimmäiseksi katsoi polttopuutilanteen halkovajasta. Kantoi puut ja halkoi tarvittaissa. Pian tuli loimusi nuotiossa tai kamiinassa. Kuinka monet kerrat viikkovaelluksilla hänen kanssaan paistoin lettuja. Hän paistoi ja minä avustin. Eräällä kerralla Risto laittoi heinän väliin kymmenen letun jälkeen, että lukumäärä säilyisi.
Eräänä vuonna yövyimme eräässä notkelmassa. Aulis kantoi
harteillaan mahtavan rungon ihan tukin. Kantoi olkapäällään ihan muina miehinä
eikä näyttänyt luhistuvan taakan alla, vaikka olikin tuollainen äijänkäppyrä.
Auliksen kulkiessa ensimmäisenä hän löysi puuhaarukan, johon sai rinkan
pysähtymisen ajaksi. Majoittuessamme tai ruokatauvoilla Aulis aina löysi penkan,
johon pani "sontakärryt "lappeelleen niin hän asian ilmaisi oikaistessaan
pitkälleen.
Aulis kertoi kaskuja joskus rajatapauksiakin. Kerran hän sanoi, että tämä on tositapaus. Hän aloittaa: - Olin ensimmäisellä luokalla koulussa ja tavasin t-a-l-o, mökki tokaisin lopuksi.
Usein istuimme vaelluksen viimeisenä iltana jopa sateessa
nuotiolla. Mietimme vaelluksen kohokohtia. Aulis sanoi - Minusta on aina
vaelluksilla parasta tulenteko ja tulen ääressä istuminen.
Muistin silloin lukeneeni Marja-Leena Lempisen kirjasta,
jossa hän oli miesten metsästysporukan mukana. Miesten nuotiotunnelmaa
muodostuen kirjailijan ajatuksiin. "Oivallan hetkessä mitä nämä
metsästysporukat merkitsevät, mikä on se salainen voima, joka vetää metsiin. Ei
se ole saaliinhimo. Se on suomalaisen miehen karun kuoren alla piilevä herkkyys
ja läheisyydentunne, jotka pääsevät esiin vuosikaudet yhdessä kulkeneessa
porukassa.". Sama se on muissakin
vaeltajissa tai vaikkapa kirjoitusryhmässä.
Samoin tunturinlaella voi sanoa niin kuin Aapeli kirjoittaa Hermanni Hulkkosen sanoneen "Sen kyllä kahen kesken omalle Herrallenj maenihin, et jos pahhoo tykkee, niin sen sanon, jotta sitä kauniimmalta sinun mualimas tuntuu näättävän, mitä lähemmäs sinuva piäsöö muan kamarasta kiipeemää".
Maija Silmärinen
17.3.2020