Asuimme evakkoina suuren satakuntalaisen talon pirtissä ja
peräkamarissa. Vanhempani olivat alkaneet rakentaa navettaa ja saunaa meille
annetulle pika-asutustilalle Loimijoen rantatöyräälle. Siellä oli jo lehmät ja
muut eläimet ladossa odottamassa laitumelle pääsyä. Matkaa sinne oli pari
kilometriä. Kummitätini hoiti pikkusiskojani ja minua vanhempien ollessa
tilalla töissä.
Vilkkaana lapsena ehdin touhuta monenlaista. Evakkotalon
vanhaemäntä oli muistisairas ja kovin epäluuloinen. Hän unohteli ja piilotteli
tavaroita ja tuli vihaisena syyttämään, että minä olin ne vienyt.
Aloin ahdistua ja pelätä häntä. Vanhemmat päättivät, että
paras ratkaisu tilanteeseen olisi minun vieminen kesäksi Parikkalan mummolaan.
Pääsisi tätinikin helpommalla kun olisi vain nelivuotiaat kaksoset
hoidettavana. Syksyllä asuisimme jo tilalla ja minä menisin kouluun.
Ennen vappua äiti ja minä lähdimme junalla ensin Helsinkiin enon luokse ja sieltä sitten Parikkalaan.
Mummola oli pieni punainen torppa lähellä Simpelejärveä. Talo
oli mäellä, ympärillä oli puutarha ja kasvimaa. Lempipaikkani oli syreenimaja
ja niiden kukkien tuoksu oli ihaninta mitä tiesin.
Torpassa oli tupa ja kamari, sekä eteisen jatkeeksi
rakennettu hönniksi kutsuttu kesähuone, jossa tätini ja minä nukuimme. Eteisen
toisella puolella oli ruokakomero. Enoni asui vintissä, sinne pääsi jyrkkiä
portaita pitkin hämärään salaperäiseen huoneeseen.
Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi järvi.
Ikkunalaudoilla oli kauniita, palsamikukkia. Seinänviertä kiersi penkit,
keskellä oli pöytä ja tuolit. Toisella seinällä oli iso uuni, jonka pankolle
aina kiipesin. Mummo kertoi, että olin ollut siellä keskosen rääpäleenä
villakopassa evakkomatkalla elämäni ensimmäiset viikot.
Hellan, tiskipöydän,
astiakaapin lisäksi oli kiikkerä keinutuoli. Seinällä raksutti kello, joka
vedettiin käyntiin punteista ja se ilmoitti lyönneillään täydet tunnit.
Lattialla oli vieri vieressä raidallisia riepumattoja. Seinällä oli
hantuukkinaulakko pesukomuutin yläpuolella. Oli siellä pieni peilikin ja
kampapussi. Ikkunoiden välissä oli valkoinen vaate, jossa luki: Ilta on aamua
viisaampi.
Sitäkin piti minulle
monta kertaa selittää mitä se tarkoittaa.
Mummoni oli lempeä, elämässä kovia kokenut nainen. Hänellä oli heikko kuulo ja minä opin pajattamaan asiani selvästi kovalla äänellä. Hän oli elämäni rakkain ihminen,turvallinen, lämpöinen ja jaksoi vastata kysymyksiini ja samalla opetti minua. Kuulemani mukaan pamppusin hänen perässään kuin koiranpentu ja uteliaana katsoin kaikkea, sekä puhua kalkatin koko ajan.
Tehtäväni oli iltaisin hakea lehmät metsän takaiselta aholta.
Polku oli erikoisen tuoksuisessa lepikossa. Mummon lypsäessä lehmiä renkuin
aidalla ja sain emalimukiini lämmintä vaahtoavaa maitoa. Hauskaa oli saada vaahdosta
viikset. Karjapihassa paloi lehmisavu, ja joskus kun paarmat kiusasivat lehmiä
minä ripsuin niitä lehtevällä oksalla.
Navetan karsinassa oli sikapossu. Muistan kuinka ihmeissäni
olin, kun mummo lähetti minut puukauhan ja ämpärin kanssa läheiseen hevoshakaan
keräämään hevosten kakkareita. Kun vein ämpärin mummolle niin hän lisäsi siihen
jauhoja ja kaatoi kiehuvaa vettä päälle. Muistan että siitä lähti ihan hyvä
haju. Jäähtyneen sotkun hän kaatoi kaukaloon ja sikapossu söi sen ahneesti.
Olin aivan äimänä näkemästäni ja varmasti kysymyksiä asiasta riitti.
Pihassa oli pieni pyöreistä hirsistä rakennettu lato. Sen nurkkaan nuori tätini teki minulle ja naapurin tytölle leikkipaikan. Muistan kuinka hirsien raoista tullut valo raidoitti kotimme.
Leikkitoverini asui mäen alla olevan puron takana olevassa
mökissä ukkinsa kanssa. Tytön vanhemmat olivat kaupungissa töissä ja kävivät
joskus katsomassa häntä. Ukki oli iäkäs ja minua hän jututti huvikseen. Muistan
kun hän nimitti perunoita maaomenoiksi. Kerran hän kysyi että oliko ne meidän
lehmät siellä lännessä assyyrialaisia. Kyllä minua kysymys ihmetytti, enkä
osannut vastata.
(tarina jatkuu)
Kerttu Miettinen
2025