Me olemme kestävyysvaje, me olemme kestävyysvaje. Mielessäni soivat sanat Kaavilla kuvatusta vanhusten hoitoa käsittelevästä elokuvasta Armotonta menoa. Kunta on ulkoistanut vanhustenhoidon Attendolle, jonka tavoitteena on kasvattaa rahallista tuottoa toiminnastaan. Hoitajat velvoitetaan suoriutumaan työstään yhä nopeammin, eikä inhimilliselle vuorovaikutukselle jää tilaa. Tärkeätä on vain kasvattaa yhtiön tulosta. Hoitajat uupuvat, koska eivät koe, että työ tulisi hyvin tehdyksi. Ja mitähän mahtavat ikäihmiset kokea?
Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisesta näkökulmasta. Tarkastella elämää arvokkaana kokonaisuutena, jonka joka vaiheessa meillä on oikeus asianmukaiseen kohteluun. Vauvana voimme hyötyä äitiyspakkauksesta ja neuvolan palveluista. Suomi on myös koulutuksen mallimaa. Mutta mitä tapahtuu, kun aktiivinen työura on ohi? Viskaammeko vanhuksemme laiminlyötyinä loukkoon odottamaan kuolemaa?
Kuuntelin viime viikolla Markku T. Hyypän luennon Kulttuuria hengen pitimiksi. Useat tutkimukset osoittavat, että virikkeet ovat tärkeitä pitämään aivomme toiminnassa ja edistävät myös fyysistä terveyttä. Sosiaalinen toiminta teatteri, elokuvat ja kuorolaulu aktivoivat aivoissa sosiaalisen osallisuuden tunnetta, mikä on tärkeä hyvinvoinnille. Myös romaanien lukeminen aktivoi aivojamme ja vielä parempi, jos keräännymme yhteen keskustelemaan lukemamme herättämistä tunteista. Pitäisikö nykyisin suunnata enemmän voimavaroja siihen, että ihmiset saisivat elää ihmisarvoista elämää niin kauan kun heillä riittää elinpäiviä? Onko tämä mahdollista hyvinvointivaltiossa?
Sisko Rutanen
22.4.2022
Takaisin tarinoihin