Olin jo aikuinen, kun kerran kysyin äidiltäni, millainen olin ollut
lapsena. Hänen muistinsa mukaan olin kyllä kiltti, mutta melkoisen puhelias
poika. En koskaan saanut piiskaa, vaikka oikeaoppinen lasten kasvatus olisi
sitä vaatinut tuona aikana.
Vanhemmillani oli kymmenen lasta, ihan muuten vaan, ei minkään uskonnollisen syyn vuoksi. Kotona säilyi kuri ja järjestys yllättävän hyvin suuresta lapsiluvusta huolimatta. Käyttäytymisen rajat olivat laveat, mutta täysin selvät: kukin sai elää niin kuin parhaaksi näki, kunhan ei loukannut toisia. Ja vanhemmat olivat ehdottomia auktoriteetteja, he kielsivät meitä harvoin ja me tottelimme yleensä kyselemättä.
Minä olin perheen nuorimmainen. Isommat sisarukset oli kasvatettu Raamatun ohjeen mukaan vitsalla ja rakkaudella. Minä sain kasvaa pelkällä rakkaudella. Kerran selkäsauna oli kyllä lähellä. Sanoin äidilleni jotakin mielestäni hauskaa, hänen mielestään rumaa. Silloin pelastuin piiskaamiselta, kun pakon edessä kaduin ja pyysin anteeksi sanojani. Itkin ja kaduin.
Yhtenä jouluna sattui tapaus, joka kyseenalaistaa jonkin verran äitini muistikuvaa kiltteydestäni: joulupukki toi minulle lahjaksi leikkihaulikon, jonka piipussa oli koivunoksa. Viskasin piiskan nopeasti sängyn alle. Onneksi vanhemmat eivät huomanneet joulupukin ilkeää temppua. Olin tuolloin vasta muutaman vuoden ikäinen. Ehkä tuo pelottava läheltä piti -kokemus toimi minulle varoituksena ja takasi kiltin pojan maineen lapsuuteni ajaksi.
Puhelias olin lapsena omankin muistini mukaan. Menimme usein kävellen kyläilemään muutaman kilometrin päässä metsän keskellä asuvan tuttavaperheen luo. Kun pääsimme perille, kahvit olivat jo valmiina odottamassa puuhellan kannella. Emäntä kertoi kuulleensa tulomme kilometrin päästä. Minä siellä olin ollut silloinkin äänessä.
Isäni oli kenkäkauppias ja hänen liikkeensä vieressä piti Veikko Kantola koneliikettä. Hän oli oikein komeavatsainen herra, suunnilleen yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja aina tyylikkäästi liivipukuun pukeutunut. Paikallisella murteella ”lyödään vetoa” oli ”lyyvään veikkoo”. Jonkin päähänpiston vuoksi menin kerran ja moksautin Kantolan Veikko-setää nyrkillä isoon vatsaan. Löin veikkoo. Kantola osoittautui, paitsi tyylikkääksi, myös huumorintajuttomaksi mieheksi.
Valtimon kylällä kerrottiin minusta hauskaa tarinaa. Sen mukaan minut oli tavattu kaupan pihalta ankarasti kiroilemassa. Kylän pappi oli pysähtynyt viereeni ja varoitellut, etten pääse taivaaseen, jos kiroilen. Minä olin vastannut, etten minä ole taivaaseen menossakaan vaan äitille hiivaa ostamaan, mutta kun kymppi perkele putosi.
Itse en tuollaista tapausta muista. On minulta kyllä saattanut joskus jokin ruma sana livahtaa huulien välistä, koska kansakoulun ensimmäisellä luokalla jouduin kerran kesken tunnin käytävälle pesemään suutani vedellä ja saippualla. Muuten olin kyllä mielestäni lapsena kiltti mutta puhelias, ihan niin kuin äitinikin muisteli.
Vanhemmillani oli kymmenen lasta, ihan muuten vaan, ei minkään uskonnollisen syyn vuoksi. Kotona säilyi kuri ja järjestys yllättävän hyvin suuresta lapsiluvusta huolimatta. Käyttäytymisen rajat olivat laveat, mutta täysin selvät: kukin sai elää niin kuin parhaaksi näki, kunhan ei loukannut toisia. Ja vanhemmat olivat ehdottomia auktoriteetteja, he kielsivät meitä harvoin ja me tottelimme yleensä kyselemättä.
Minä olin perheen nuorimmainen. Isommat sisarukset oli kasvatettu Raamatun ohjeen mukaan vitsalla ja rakkaudella. Minä sain kasvaa pelkällä rakkaudella. Kerran selkäsauna oli kyllä lähellä. Sanoin äidilleni jotakin mielestäni hauskaa, hänen mielestään rumaa. Silloin pelastuin piiskaamiselta, kun pakon edessä kaduin ja pyysin anteeksi sanojani. Itkin ja kaduin.
Yhtenä jouluna sattui tapaus, joka kyseenalaistaa jonkin verran äitini muistikuvaa kiltteydestäni: joulupukki toi minulle lahjaksi leikkihaulikon, jonka piipussa oli koivunoksa. Viskasin piiskan nopeasti sängyn alle. Onneksi vanhemmat eivät huomanneet joulupukin ilkeää temppua. Olin tuolloin vasta muutaman vuoden ikäinen. Ehkä tuo pelottava läheltä piti -kokemus toimi minulle varoituksena ja takasi kiltin pojan maineen lapsuuteni ajaksi.
Puhelias olin lapsena omankin muistini mukaan. Menimme usein kävellen kyläilemään muutaman kilometrin päässä metsän keskellä asuvan tuttavaperheen luo. Kun pääsimme perille, kahvit olivat jo valmiina odottamassa puuhellan kannella. Emäntä kertoi kuulleensa tulomme kilometrin päästä. Minä siellä olin ollut silloinkin äänessä.
Isäni oli kenkäkauppias ja hänen liikkeensä vieressä piti Veikko Kantola koneliikettä. Hän oli oikein komeavatsainen herra, suunnilleen yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja aina tyylikkäästi liivipukuun pukeutunut. Paikallisella murteella ”lyödään vetoa” oli ”lyyvään veikkoo”. Jonkin päähänpiston vuoksi menin kerran ja moksautin Kantolan Veikko-setää nyrkillä isoon vatsaan. Löin veikkoo. Kantola osoittautui, paitsi tyylikkääksi, myös huumorintajuttomaksi mieheksi.
Valtimon kylällä kerrottiin minusta hauskaa tarinaa. Sen mukaan minut oli tavattu kaupan pihalta ankarasti kiroilemassa. Kylän pappi oli pysähtynyt viereeni ja varoitellut, etten pääse taivaaseen, jos kiroilen. Minä olin vastannut, etten minä ole taivaaseen menossakaan vaan äitille hiivaa ostamaan, mutta kun kymppi perkele putosi.
Itse en tuollaista tapausta muista. On minulta kyllä saattanut joskus jokin ruma sana livahtaa huulien välistä, koska kansakoulun ensimmäisellä luokalla jouduin kerran kesken tunnin käytävälle pesemään suutani vedellä ja saippualla. Muuten olin kyllä mielestäni lapsena kiltti mutta puhelias, ihan niin kuin äitinikin muisteli.