Kirje iso-iso-mummo Rikiltä, kansanparantajalta
Hei Pirjo, Matin tytär ja Urbanuksen pojantytär! Minä, Riki, Rikkiina, Regina täällä
kirjoitan.
Joka kevät, kun illat
huhtikuussa muuttuvat sinisiksi ja aurinko painuu Kankaisen hautausmaan
mäntyrinteiden toiselle puolelle, alan odottaa sinua. Etkö tiennyt? Ainakin aavistit. Matsin ja minun lepopaikka on täällä
puolukanvarpujen peittämässä notkelmassa, ollut jo puolentoista sataa vuotta.
Sukuhautanne kuuluu olevan lähellä tietä, lammen rannalla. Me viihdymme täällä varjossa. Kuulen tulosi; talvelta kuivuneet varvut
taipuvat rapsahdellen tuttujen askeltesi
rytmissä. Koristelet kummun kultaisilla
pääsiäisliljoilla, kiitos!
Sipaiset tervehtien kiven pintaa – niin, olen syntynyt
kaksisataa vuotta sitten ja sain aviomiehekseni iso-iso-isäsi Matsin. Maata viljelimme ja karjaa hoidimme Ison
pappilan, Rovastin, torpparina, kunnes saatiin paikka omaksi lunastettua. Lapsia
syntyi kuusi: kolme poikaa ja kolme
tyttöä.
Kymmenvuotiaana isäni opastuksella aloin keräillä lääkkeiksi
käytettäviä kasveja ja juuria, kuten
voikukkaa ja kallioimarretta, myös kärpässientä. Jatkoin sitä aikuisena. Siihen aikaan pitäjässä oli jo lääkäri, mutta
välimatkat kävellen ja hevosella olivat pitkiä. Perheessä, kyläläisillä ja
naapureilla oli vaivoja tämän tästä, ja minulta tultiin pyytämään apua. Uskalsin käyttää sekoittamiani yrttejä, ja
pystyin auttamaan heitä. Vähitellen
pyyntöjä tuli koko pitäjästä, myös naapuripitäjistä. Huomasin
tietäväni odottaa potilasta luokseni, vaikka hänestä ei oltu ilmoitettu. Ihmisillä oli sairauksia, joista osaa pystyin
parantamaan: paiseita, ihottumia, unettomuutta, luulotautisuutta, verenvuodon
pysäytyksiä. Maapaikkojen karjaa autoin
käärmeenpuremissa ja karjan joutuessa metsänpeittoon. Lehmät eivät tulleet kotiin, vaan ne piti
osata päästää. Ihminen saattoi hävitä,
ja omaiset tulivat kysymään, tiedänkö jotain asiasta. Saatoin vain sanoa, että hävinnyt palaa
takaisin aikanaan. Vaikeissa
sairauksissa pyysin kääntymään lääkärin puoleen. Maksua en parantamisesta määrännyt,
lääkkeistä vain. Jos joku halusi maksaa,
otin sen vastaan. Minua kutsuttiin
Rikiksi tai Rikkiinaksi; Regina muuntui savoksi.
Osa ihmisistä piti minua taikuriakkana, joka oli tekemisissä
paholaisen kanssa. Miniäni Amalian isä
oli kirkon suntio, eikä katsonut hyvällä toimiani. Apua hakevia ihmisiä tuli kuitenkin luokseni,
ja autoin heitä, jos pystyin ja apua saanut oli tyytyväinen.
Vuodet kuluivat, Mats nukkui pois. Jatkoin lesken elämääni, vanhenin. Paransin
edelleen pyytäjien vaivoja jos osasin.
Nuorempi polvi isännöi tilaa. Isäsi veljineen; minun pojanpoikani, keräsivät kasveja, yrttejä ja
juuria peltoniityiltä, purojen
rannoilta, rantakosteikoista. Minä, pitkä
ja laiha vanhus, noita-akan näköinen, sekoittelin niitä tyytyväisenä.
Emme tavanneet elämässä.
Synnyit kolmekymmentäkuusi vuotta lähtöni jälkeen. Mutta luonto on
yhteinen: samat niityt, pellot,
kuiskivat mäntymetsät, rantamat, kosteikot Syvärin järven rannalla. Minä silloin, sinä nyt.
Tule taas, huhtikuussa, odotan ilolla tapaamistamme.
Pirjo Willman
8.4.2025