Auto Satumaahan ajaa.
Katsos kuutta matkustajaa.
Valo paistaa Satumaasta.
Ajetaanpas sisään A:sta.
Minulla on punakantinen aapinen. Sen alkusivuilla on tämä loru. Olen aloittanut kansakoulun kirpeänä syysaamuna vuonna 1959. Malttamattomana olen odottanut koulun alkamista, sillä olen kuullut koulunsa aloittaneita serkuiltani, että koulussa on mukavaa. Minulle, metsän keskellä kasvaneelle ainoalle lapselle on iso elämänmuutos aloittaa koulunkäynti suuressa modernissa koulurakennuksessa, jossa on lähes neljäsataa hälisevää oppilasta. Niin paljon ihmisiä en ole siihenastisessa elämässäni nähnyt. Samassa koulurakennuksessa käyvät koulua myös kansalaiskoulun oppilaat, jotka vaikuttavat minusta aikuisilta. Satumaalta tuo uusi ympäristö minusta tuntuu.
Neljännen kouluvuoden keväällä opettaja käy kotonani vanhempiani jututtamassa varmistuakseen siitä, että vanhempani haluavat hankkia minulle oppikoulusivistystä. Ja haluavathan he. Minä haluan pyrkiä oppikouluun. Äiti hankkii minulle Oppikouluun pyrkivän oppaan. Aloitan valmistautumisen pääsykokeisiin. Kesäkuun alussa on pääsykokeet, joissa testataan lukemisen ja laskennon taitoa. Pääsykokeet jännittävät, mutta vielä jännittävämpää on mennä äidin kanssa käsi kädessä yhteislyseon pihalle kuuntelemaan, olenko läpäissyt pääsykokeen ja saanut opiskelupaikan. Rehtori julistaa yhteislyseon parvekkeelta pihamaalle seisoville oppikouluun hyväksyttyjen nimet paremmuusjärjestyksessä. Parhaat saavat opiskelupaikan pikkukaupungin parhaassa koulussa, yhteislyseossa. Minä olen yksi yhteislyseoon valituista noin 120 oppilaasta. Valo paistaa oppikoulusta, jossa on yli 800 oppilasta.
Latinan tunnilla opin lauseen; non scholae sed vitae – ei koulua, vaan elämää varten. Kouluvuodet ovat takana ja elämä on edessä, kun minä, isänmaan toivo painan ylioppilaslakin päähäni keväällä vuonna 1971 kahdentoista kouluvuoden jälkeen. Tuolla hetkellä unohdan runoilijan sanoin läksyni vaivan ja kaikki niin kaunihiks saa. Runoilijan tavoin uskon, että mua jossain kaukana aivan elo ihana odottaa.
Saan opiskelupaikan yliopistosta. Syksyllä seison tuhansien onnellisten uusien opiskelijoiden kättelyjonossa Helsingin yliopiston päärakennuksessa. Niiaan tervehtiessäni yliopiston rehtoria. Olen tullut satumaahan. Olen ”ajanut” sisään alma materiin.
Helena Lindgren
2021
Takaisin tarinoihin