Dear Mia, Janne aloittaa, pyyhkii kaiken pois ja kirjoittaa Mia hyvä. Pyyhkii senkin pois ja sulkee kirjoitusohjelman – kirje ei lähde syntymään tänäänkään. Kuvaruudulle paljastuu navigointisovelluksen kartta Korppoon saaristosta, Verkan, Finno, Käldersö, Elvsö ja Kälö. Janne tuijottaa hetken tuttuja nimiä mökille johtavan laivaväylän varrelta. Sitten hän nostaa katseensa kuvaruudulta ikkunaan ja jää mietteissään seuraamaan Aura-joen vapaata virtaamista ja kevättalven iltapäivän auringon viimeistä kiloa joen ruskeanvihreillä laineilla. Lunta on enää likaisen ruskeissa aurauskasoissa jokivarren puiden juurella, lehtipuiden silmut ovat jo alkaneet pullistua.
Työpöydällä tietokoneen vieressä on huolettomasti kasattu
julkaisunippu. Siirtämättä katsetta joesta, Janne vetää kasan alta avatun kirjekuoren.
Hän sivelee ajatuksissaan sen vahvaa valkoista mattapintaa, miettii sen jo
tutuksi käynyttä sisältöä ja kääntyy sitten katsomaan Elisabeth II:n siluettia postimerkissä
ja tasaista kaunista käsialaa postimerkin vieressä ja alapuolella ’From: Mia
Adams’, ’To: Janne Mertanen’.
Tämän kirjeen se nuori toimistoharjoittelija heitti hänen
pöydälleen kolmatta viikkoa sitten.
-
Tytöt ne laittelee Jannelle kirjeitä ihan
ulkomaita myöten, se oli sanonut.
Niin nuori, ei osannut sinutella eikä teititellä eläkkeelle
pääsyä odottelevaa varajohtajaa, vaikka yrittikin olla vitsikäs ja vertainen.
Vieläkin Jannen suupieliin syttyi hetkeksi isällinen hymy, mutta se sammui
nopeasti tuumailevaan viiksien sivelyyn.
Janne oli juuri silloin suunnitellut mielessään Päärlansa
kevätkunnostusta ja ensimmäistä matkaa mantereen talvitelakalta Kälön
viereiselle pikkusaarelle, jonka he Jennin kanssa olivat nimenneet Päärlöksi.
Kahdenkymmenen yhden kuukauden päästä hän olisi vapaa viettämään koko avovesiajan
saarellaan Jennin kanssa. Kun kuukausia olisi alle kymmenen, hän laskisi työpäivät
kalenteriinsa. Hän nauttisi hitaasta tehtävistä luopumisesta ja seuraajalle
siirtämisestä, pitkistä kahvitunneista ja aikaisista kotiinlähdöistä. Hän
siirtäisi ajatuksensa mökkiin ja sen perusteelliseen kunnostukseen. Hän tilaisi
tarvikkeet ja kuljetuksen ensin kuorma-autolla Verkanin laiturille ja sieltä
Kälöhön Fiskö-lautalla ja lopuksi pienellä lainalautalla omaan rantaan. Lautoja,
kyllästettyjä ja kyllästämättömiä, kakkosnelosia ja neljänelosia, lastuvillaa
ja puhallusvillaa, nauloja, ruuveja, säkki muurauslaastia, tulitiiliä, uusi kiuas,
kattopeltiä. Mökistä tulisi paremmin kevät- ja syysmyrskyiltä suojaava,
lämpimämpi ja kodikkaampi.
Ja sitten tuli tämä kirje. Ja ne kaksi kopiota
mustavalkoisista valokuvista. Kuvista, joista hän oli jo uskonut päässeensä
lopultakin irti. Kuva hänestä itsestään keinuhevosensa selässä, 50-luvun
loppupuolelta. Sama hevonen, jonka hän oli juuri kunnostanut odottamaan
ensimmäisen lapsenlapsensa, pojanpoikansa yksivuotissyntymäpäivää.
Merimiespuku, pitkät vaaleat kiharat hiukset kaulukselle taipuen. Ja toinen, miltei
40-vuotta myöhemmin otettu. Viisivuotias tyttö, tumma mekko, valkoinen
pitsikaulus, iso vaalea rusetti vaaleilla kiharoilla hiuksilla, iso rusetti
vyötäröllä. Kummallakin valkoiset sukat ja mustat kiiltonahkakengät.
Janne kaivaa pöydän alimmasta laatikosta avainnipun ja avaa suurimmalla
avaimella metallikaapin painavan oven. Hän löytää keskimmäisen hyllyn perältä
ruskean matalan laatikon. Sen oli Anna sinetein sulkenut ja pyytänyt Mia
hänelle ojentamaan hautajaistensa jälkeen. Sen sisuksista paljastuu nyt muistitikku
ja pitkä kirje tai käsikirjoitus, kaksi mustavalkoista keinuhevosvalokuvaa sekä
lyhyt palmikko, kuminauhalla ja vaalealla silkkinauhalla molemmin päin sidottu
ja kiharaan hiustupsuun päättyvä palmikko.
Erillisestä kirjekuoresta Janne nostaa nenälleen pitkän
vaalean kiharakerän. Hän on tuntevinaan siinä Annan tuoksun, Annan hajuveden. Hän
avaa hiukset kerältä kämmenelleen, sormeilee niitä, silittelee, vie ne
uudelleen nenälleen. Hän on taas Trondheimia ympäröivillä tuntureilla, kalliorannoilla,
kosteilla sammaleisilla niityillä, aistii raikkaansuolaisen merituulen,
kivenkoloissa kasvavat laukat. Hän näkee Annan hiukset levällään tunturituulessa
ja untuvapeitteiden seassa. Alasti meressä uimassa, alasti lakanoiden keskellä.
Annan punaisiksi lakatut varpaankynnet, Annan huulet viinilasilla,
konjakkilasilla, mansikan ympärillä. Hän kuulee Annan naurunkiherryksen ja
kiihkeän huohotuksen, sormet vaativina reisiensä ympärillä, hellinä hipaisuina
niskassaan.
Hänen rintaansa pullistaa nuorekas riehakkuus ja miehekäs
uho ja hän huomaa hämmästyneenä, että erektio, jota sai nykyisin pitkään houkutella,
on sekin noussut kuin Trondheimissa silloin. Hän vilkaisee ympärilleen,
kurottautuu huoneen ovelle ja kääntää sen lukkoon. Hän sammuttaa valot ja jää lähenevän
illan hämärtyvään valoon, ihmeelliseen vierauden tunteeseen. Tuo pöytä ja
kaappi, hyllykkö, viiri sen päällä, valokuvat ilmoitustaululla, muistilaput
kalenterin reunassa, navigointiohjelma kuvaruudulla. Hänen uransa, hänen
arkinen rauhansa, hänen tulevaisuuden suunnitelmansa. Jenni ja lapset,
lapsenlapsi, Päärla ja Päärlö.
Ja tämä kirje. Niin kohtelias kirje. Suomeksi kirjoitettu,
mutta brittienglannin sanakääntein. ’Olen pahoillani…, ilahtuisin, jos saisin tietää…,
olen ymmärtänyt…, rohkenen varovasti tiedustella…, kun olen itse onnellisesti raskaana…,
kun nyt sekä isäni että äitini ovat jo kuolleet…, veriryhmäni ei täsmää isäni ja
äitini veriryhmien kanssa…, ymmärrän hyvin, jos kysymykseni tuntuu
epäsopivalta…, en pahastu, jos ette halua vastata…, mikäli kuitenkin…, lupaan
käyttäytyä kaikissa tapauksissa hienotunteisesti… toivon, että ymmärrätte… Lopuksi
vielä: Äiti lauloi ja kuunteli usein Chet Bakerin You don’t know what love is
until you’ve learned the meaning of the blues.
Janne lukee kirjeen viimeiset rivit moneen kertaan. Sitten
käsi kirjeineen hervahtaa alas. Mutta minähän tiedän. Janne istahtaa kuvaruudun
ääreen ja avaa kirjoitusohjelman. Rakas Mia, hän kirjoittaa ja jatkaa, I do
know.
Sirpa Suntioinen
28.3.2023