Kirjoittaminen antaa minulle tavoitteen ja päämäärän, joka tässä iässä on vähän hukassa. Se on syy nousta aamulla sängystä ja ryhtyä päivän töihin, sen sijaan että loikoilisi sängyssä tuntikausia pääsemättä ylös. Nyt kun lapset ovat lähteneet kotoa, eikä enää odoteta koulun alkua, rippijuhlia, ylioppilaaksi pääsemistä, täytyy löytää muuta ohjelmaa rytmittämään päivää. Kirjoittamisesta saan saman tyydytyksen kuin muistakin aikaansaannoksista: siivouksen jälkeen on ilo katsella puhdasta kotia, kasvimaan kitkemisen jälkeen voi istahtaa puutarhakeinuun ja ihastella suoria taimirivejä mustalla mullalla. Sama endorfiininen tunne tulee, kun katselen juuri sisältäni tulostettua runoa tai elämänkerran sisällysluetteloa, joka on loksahtanut paikoilleen. Tulee myös tunne, että olen saanut jotakin aikaan, päivä ei ole mennyt hukkaan.
Kirjoittaminen on kulkenut mukanani aina. Koulussa parhaita
tunteja olivat ainekirjoitustunnit. Opettaja kertoi aiheen ja yleensä minulle
välähti hetkessä, mistä kirjoittaisin. Sitten sanat vain virtasivat päästäni ja
uppouduin koko olemuksellani kirjoittamiseen. Niin hassulta kuin se
kuulostaakin, yhtä paljon nautin kielioppitunneista, varsinkin
lauseenjäsennyksestä. Minusta oli ihanaa asetella sanoja peräkkäin ja kirjoitella
eri sanaluokat, päätteet, prepositiot ja possessiivisuffiksit.
Kirjeitä kirjoittelin ahkerasti jo ennen kouluunmenoa.
Minulla oli kolme naimatonta tätiä, jotka halusivat olla kanssani
kirjeenvaihdossa. Varsinkin kummitätini Helmi kirjoitteli ihanan pitkiä
kirjeitä, joihin vastasin samalla mitalla. Kirjoittaminen oli minulle varsin
luonteva tapa ilmaista itseäni ja niinpä osallistuin myös Hämeenlinnan
kaupungin henkisiin kilpailuihin ja pääsin siellä mitalisijoille. Palkinnot
tietenkin kannustivat minua kirjoittamaan lisää.
Olen aina ollut tunnekirjoittaja. Vyörytän paperille
sisäiset tuntoni, iloni ja suruni. En ole koskaan pyrkinyt vaikuttamaan
kehenkään tai muuttamaan asioita kirjoitusteni välityksellä. En siis ole kantaa
ottava kirjoittaja. Haluan vaikuttaa vain lukijan tunteisiin. Silloin koen
onnistuneeni, jos hän tuntee sen saman sisäisen kuohun, jonka vallassa olin
kirjoittaessani.
Lempigenreni on historiallinen kirjoitus. Haluan puhaltaa
elämän menneisiin aikoihin ja ihmisiin ja tuoda ne lähelle nykypäivän lukijaa,
erityisesti omia lapsiani ja lapsenlapsiani. Toivon, että historiallisen faktan
ja fiktion kautta he oppisivat ymmärtämän juuriaan, mistä he ovat tulleet. Ehkä
sitä kautta he myös paremmin ymmärtävät, minne ovat menossa. Tosin viimeksi
mainittu ei ole täysin selvinnyt minullekaan.
Marketta Isotalo
2023