Juho Isotalo istuu hautausmaan penkillä. Täällä on kaunista ja rauhallista. Linnut visertelevät puissa ja soidinmenot ovat kiihkeimmillään. Kesä on tuloillaan ja luonto puhkeaa eloon kaikkialla. Vain Juhon mieli oli musta. Niin paljon rakkaita on haudattuna tänne, paloja hänen elämästään.
Nuori äiti kulkee penkin ohi taluttaen pientä tytärtään
kädestä. Silloin Juhoon iskee kauhea tuska: tuollainen hänen pieni Hiljansakin
oli ollut. Tuska paisuu hänen sisällään isoksi mustaksi möykyksi, joka melkein
tukahduttaa hänet. Pieni ja hentoinen oli Hilja ollut, vain kaksitoista vuotta
vanha. Keuhkotauti oli jo merkinnyt hänet, mutta silti tyttö oli ollut täynnä
elämänhalua. Leikkinyt muiden lasten kanssa, opetellut koti- ja käsitöitä.
Isoveljelleen Feliksille hän oli jopa kutonut lämpimät villasukat. Eiväthän ne
tietenkään aikuisten naisten tekemien veroisia olleet, mutta hyvät ja
käyttökelpoiset, veljelleen mieluisat. Hilja oli kuollut vain kuukausi sitten,
maaliskuussa, kun kevään ensimmäiset merkit olivat jo näkyvissä. Sinne tyttö
oli kuitenkin jouduttu panemaan, kylmään mustaan maahan. Voiko ihmistä kohdata
suurempaa surua kuin oman lapsen menettäminen!
Juho vaipuu syviin mietteisiin. Menetyksiin hän oli
tottunut. Ei ollut hänellä ollut onnea vaimovalinnassa. Parikymppisenä hän oli
ihastunut Holman Amaliaan, sievään ja iloiseen tyttöön. Vähän kyllä arvelutti
riiata tyttöä, olihan hänen isänsä arvostettu valtiopäivämies Matti Holma ja isänsäkin
kunnioitettu ja ahkera isäntä. Holma oli heidän työnsä tuloksena vauras talo ja
molemmat olivat kunnon kristittyjä, körttiläisiä. Mutta Amalian hän oli lopulta
saanut. Heidät vihittiin Alahärmän kirkossa uudenvuoden aattona 1900. Korkeat
hanget ympäröivät kirkkoa ja reellä sinne saapuivat häävieraatkin. Amalia oli
ollut niin hentoinen seisoessaan hänen vieressään alttarilla papin edessä.
Elämä oli ollut hyvää, mutta sitä kesti vain niin vähän
aikaa, viisi vuotta. Sinä aikana he saivat kaksi pulskaa ja verevää poikaa,
mutta jo vuoden kuluttua Väinön syntymisestä Amalia kuoli. Keuhkotauti sai
hänestä yliotteen, eikä Jumala suonut nuorelle äidille enää lisää elinpäiviä.
Juho muisti, kuinka katkeraa oli ollut viedä pojat kasvatettavaksi Holmaan
isovanhempiensa luokse. Eihän hän voinut poikia kasvattaa yksin, hänellä oli
talon työt tehtävänään. Eikä hän sitä paitsi naisten töistä mitään ymmärtänyt,
ei osannut edes puuroa keittää. Talon naiset ja sitten Amalia olivat häntä aina
passanneet.
Kun Juho kävi poikiansa Holmassa katsomassa, huomasi hän
Liisan, Amalian vanhemman sisaren. Sisarukset olivat hyvin toistensa näköisiä
ja oloisia. Kohta Juho huomasi viihtyvänsä Liisan seurassa. Eihän siinä sitten
mennyt kuin vuosi, kun hän jo vei papin eteen toisen sisaren. Liisan kanssa he
jatkoivat elämäänsä Kevarin talossa, mutta pikkupojat jäivät Holmaan, koska
olivat sinne jo hyvin kotiutuneet.
Liisa synnytti kaksi poikaa ja tyttären. Kustaa ja Feliks
olivat jänteviä ja energisiä pikkupoikia, mutta Hilja oli jo syntymästään asti
heiveröinen. Juho pelkäsi, että hänessäkin saattoi asustaa keuhkotauti. Siinä
kävi kuitenkin niin, että Liisa menehtyi ennen pientä tytärtään. Juhon piti
saatella toinenkin vaimonsa kalmiston multiin seitsemäntoista avioliittovuoden
jälkeen. Hautajaiset olivat raastavan murheelliset. Pitkiksi venähtäneet pojat
seisoivat äitinsä arkun ääressä vakavin kasvoin. Vaikeinta oli katsella
seitsenvuotiaan Hiljan surua. Miten Juho osaisi olla tyttärelle sekä isänä että
äitinä. Ei hän ollut tottunut tunteitaan näyttämään, ainoastaan kielteisiä
tunteita. Pohjalainen kiivas veri virtasi hänenkin suonissaan. Mutta ei
aikaakaan, kun pienen Hiljankin vei keuhkotauti mennessään, viisi vuotta
äitinsä jälkeen.
Juho nousee hitaasti ylös penkiltä. Kaikki neljäkymmentäkuusi
vuotta tuntui raskautena jäsenissä, nuoruuden vetreys on poissa. Pitäisi lähteä
takaisin kotiin, siellä Sanna Brita jo häntä odotteli. Ei hän ollut osannut
yksin elellä. Neljä vuotta Liisan kuoleman jälkeen hän nai Sanna Britan
Jepualta. Ei siitä sopuisaa liittoa tullut. Pojat eivät viihtyneet kotona,
Felikskin osti viljelymaata päästäkseen kotoa pois. Nuori oli 16-vuotias omaa
peltoaan raivaamaan, mutta näin oli varmasti hyvä. He olivat pojan kanssa liian
samanluontoisia ja siksi kipinät usein lentelivät.
Kumara hahmo alkaa kävellä hitaasti hautausmaan käytävää
pitkin kohti Kevaria. Tulevaisuus näyttää niin harmaalta. Pitäisikö vielä
yrittää aloittaa alusta ja lähteä naapurin Kustaan mukana Amerikkaan?
Marketta Isotalo
16.3.2023