Kissa tulee taloon (1700-luvun loppu)
Se oli ilmestynyt tupaan kirpeänä loppusyksyn pakkaspäivänä, pieni karvapallo, oudolle haiseva ja äkkiä neulamaisia kynsiään tuikkiva. Esikoinen sen oli Litmaniemen sukulaisilta käynyt hakemassa.
Olin ollut isännän kanssa metsällä. Olin jo illalla katsonut, että aikainen on lähtö, kun isäntä varusti piilukkoaan, haki ruutipussin ja luotipussin valmiiksi ovenpieleen. Lähdettiinkin jo ennen auringon nousua liikkeelle ja kuljettiin haaltuvassa hämärässä ohuessa hangessa - kohti Raatteisenlampia, arvelin. Kosteat paikat, lätäköt, ojat ja suolämpäreet, lampien rannat olivat jäässä. Oli helppo kulkea, isännänkin askel oli joutuisa, kun poluntapainen mäkien yli ja kallioiden vieritse oli tuttu jo vuosien takaa.
Juoksentelin välillä omia lenkkejäni isännän edessä maastoa haistellen, merkkejäni jättäen ja aamunkoiton ääniä kuunnellen. Kun ennätin näkymättömiin, kuulin kohta isännän matalan vihellyksen. Kuuliaisesti jolkottelin taas näkösälle.
Isännällä oli pitkävartiset pieksut, karvareuhka hattu päässä ja sarkanuttu päällä, kintaat kädessä, kaulaliina, piilukko olalla ja tuohikontti selässä. Sen henki huurusi ja välillä sen piti roiskauttaa räkää nenästään. Aivan oikein arvelin, pian tulimmekin jo Raatteisille. Jäimme pensaiden suojaan avoimen suon laidalle odottamaan päivän valkenemista. Asetuin kiepille isännän viereen ja painoin kirsuni häntäkarvojen alle.
Eikä kulunutkaan kuin hetki auringon nousun jälkeen, kun teeriparvi lensi ylitsemme kohti suon reunan koivuja. Siihen ne istahtivat latvoihin urpujaan syömään. Isäntä antoi merkin ja juoksin puiden alle haukkumaan. Kuulin isännän lataavan piilukkoaan. Minä seisoin paikallani ja haukuin tasaista kovaa haukkuani. Näin pakkaskelillä se kajahtelikin erityisen komeasti. Ja sitten isäntä jo ampui. Toisesta puusta putosi lintu. Jatkoin haukkumista, kuulin uuden latauksen ja näin toisen linnun putoavan.
Sitten parvi lähti lentoon.
Nappasin yhden linnun hampaisiini ja juoksin isännän luokse. Sain silittelyt ja tyytyväiset äänet palkakseni. Silittävä käsi haisi kitkerälle ruudille. Palasin hakemaan toisenkin linnun. Isäntä puhkoi lintujen mahat ja veti sydämet, maksat ja piirat ulos ja antoi osan minulle. Höyryävää tuoretta lihaa. Tuntui, että en mitenkään ehtinyt syömään niitä tarpeeksi nopeasti.
Lintujen avonaisiin mahoihin isäntä työnsi katkomiaan kuusenhavuja. Sitten hän laittoi linnut konttiin.
- Mitteepä Virkku meinoot! Lähetäänkö kahtomaan löytyskö lissee mehtikanoja vaikka jostain muusta paikasta.
Toisella paikalla isäntä sai vielä yhden linnun, vaikka ampui kaksi kertaa ohikin. Kiersimme kotiin kolmannen tutun vaanimispaikan kautta. En saanut hajua linnuista, eikä näkyviin tullut yhtään teertä.
Mutta isäntä oli tyytyväinen ja minäkin tiesin, että taas tuoksuisi monena päivänä herkulliset lihat isäntäväen pöydässä ja minullekin liikenisi ainakin luita nuoltavaksi ja järsittäväksi, ehkä nahkaakin.
Pakkanen alkoi kiristyä, kirsua ja tassuja jo paleli ja jolkottelin entistä vinhemmin kohti tuvan lämpöä. Haaveilin jo sen savuntuoksuisesta autuudesta, lasten kanssa peuhaamisesta, uuninkupeessa köllöttelystä. Varmaan saisin jäädä sisälle, kun olin haukkunut niin hyvin teeriä.
Mutta mitä minä näin heti oven raosta, näin selvästi, vaikka tuvassa oli vain kaksi pientä ikkunaa ja niissäkin nokihuntua verhoina. Siellä sisällä temmelsi se karvakerä, lapset juoksuttivat sitä nahkahihnan höykällä pöydän ympäri ja penkkien alusissa. Äkkiä se väsähti ja meni riepupesäänsä. Sellaisenkin emäntä oli sille uunin viereen tehnyt. Se näytti nukahtavan saman tien. Varovasti yritin sitä haistella lähempää, saada selvää sen laadusta, mutta samassa se heräsi ja iski kuonooni niillä naskalikynsillään. Isäntäväki nauroi.
- Eipähän taija Virkku arvata mikä otus se tämä on.
Vuan kohta työ ootte tämän kissan kanssa kaverukset. Annetaan mirrin pittee majjoo aluks sisällä totuttautumassa tavoille. Viijään sitten navetalle hiiriä pyytämmään, kun vähä kasvaa. Tulloo siintä vielä aika peto hiiriin kimppuun.
- Minä sitä kulettelin pienessä säkissä pusakan alla. Ne Litmasen immeiset kyseli, että saiskohan kissan palakaks kaloja, sanoi esikoinen.
- Pitänöö kait niille jottain viijä. Kuhan tulloo kunnon jiät, ei arvoo keskentekosille järvenkansille männä Ruissaaren etteen verkkoja uittelemmaan. Pitänöö huomenissa käävä kahtomassa missä kunnossa kelekan jalakset oovat ja millee mallilla verkot oovat.
- Mikäpä verkkoja ois käännä sotkemassa. Männä viikolla kahtelin niitä sillä silmällä ja laitoin puikkarille huiloomaan. Tuntu, että ne oovat innoissaan, kun piässöövät seinältä kaloja kahtelemmaan, vakuutti emännän isä nurkastaan.
Minä peräännyin päätyseinän penkin alle häpeissäni. Minulle naureskelivat. Olin aina luullut, että osasin metsästyksen lisäksi hoitaa pihahommat, vieraitten ja elikoitten haukkumiset. Nyt kävi äkkiä selväksi, että en ollut onnistunut hiirien karkotuksessa. Ja tuoko karvakerä siinä paremmin pärjäisi kuin minä. Käänsin kuononi aivan seinän viereen lattian rajaan enkä tullut loukostani pois ennen kuin oli pakko lähteä illalla merkkaamaan pihan rajoja.
Ne anoivat sille nimeksi Varma, kun siitä oli kuulemma tulossa niin varma hiiren pyytäjä. Niin olivat litmaniemeläiset luvanneet.
Pienin lapsista kutsui sitä kuitenkin Valma, Valma ja niin sen nimeksi vakiintui Valma.
Sirpa Suntioinen
Takaisin tarinoihin