Isäni vanhin, vuonna 1923 syntynyt veli, oli mummoni kertoman mukaa nuorena innokas 4H-kerholainen. Hän kasvatti omalla palstallaan perunat, lantut, nauriit, kurkut ja tomaatit koko perheen syötäväksi. Hän istutti lapsuuden kotinsa pihan ympärille kuusia ja kotitien molemmin puolin koivuja. Hän rakasti luontoa ja musiikkia. Mummoni ja ukkini pitivät musiikkia arvossaan ja saivat lainaksi eräältä papilta pianon kotiinsa. Sillä lapset ja myös isä innoissaan harjoittelivat. Ukkini soitti myös haitaria. Lapset osallistuivat myös kirkkokuorotoimintaan.
Setäni toimi kansakoulun opettajana ja erikoistui musiikkiin. Koulun kuoro esitti joskus hänen omia sävellyksiään. Kun hän huomasi jonkun oppilaansa musikaaliset taidot, hän kävi oppilaan vanhempien luona pyytämässä lupaa saada harjoituttaa lasta laulamaan. Eräs 76-vuotias paikkakuntalainen kertoi saaneensa kipinän laulamiseen koulussa setäni ansiosta ja esiintyy vieläkin eri tilaisuuksissa. Tämä setäni oli myös kummini, muisti aina syntymäpäiväni ja oli kiinnostunut opinnoistani. Hän osallistui koko elämänsä ajan järjestötoimintaan, piti perheineen tiivistä yhteyttä meihin, veljensä perheeseen.
Vuonna 1925 syntynyt setäni harrasti myös kerhotoimintaa. Mummoni kertoman mukaan setäni kasvatti palstallaan vain kukkia ja oli hyvin tarkka, kenelle hän antoi luvan poimia niitä. Siskonsa kertoman mukaan hän soitti kotona pianoa ”kuin viimeistä päivää”. Kansakoulussa hän ei viihtynyt ja saattoi karata tunneilta kenenkään tietämättä kirkkoon. Mummoni lähettikin muutaman kerran opettajalle leivän kuin poikansa huonoa käytöstä anteeksipyytäen. Setäni kiinnostui urkujen soitosta niin kovasti, että hän sai luvan kanttorilta tulla seisomaan urkujen viereen ihailemaan soittoa ja sai opetella lopulta itsekin. Elämänura olikin itsestään selvyys. Hän toimi kanttori-urkurina, johti jo opiskeluaikanaan kirkkokuoroa ja perusti myöhemmin oman kuoron. Meille lapsille hän tuntui olevan kuin ranskalainen ”snobi”, joka ei voinut luopua matalapohjaisesta Citroen -autostaan edes lapsuusmaisemissaan käydessään. Usein autoa työnnettiin koko porukan voimin lumisilla teillä. Hän oli hyvin tarkka tyylistään. Vaikka äitini teki maukkaita mustikkapiirakoita, hän ei niitä voinut edes maistaa, etteivät hampaat värjäänny. Joskus hän piti meille eräänlaisia ääniharjoituksia. Tuvasta saattoi kuulua ulos asti, kun toistimme eriäänisesti laulaen mm.” Koko maailma iloitkaamme”- lausetta. Kissan hautajaisissa ”messusimme” yhdessä jonkin tutun lasten laulun. Kodin juhlat lopetimme aina ”Maa on niin kaunis”-lauluun. Vaimonsa kanssa hän ystävystyi aikoinaan silloisen arkkipiispan kanssa, joka teki vastavierailuja heidän kotiinsa. Hän teki useita maailmanmatkoja mm. Japaniin, innostuen japanilaisesta kulttuurista.
Vuonna 1928 syntynyt, musikaalinen setäni oli vaatimaton ja aika hiljainen. Kasvimaan ja puutarhan hoito olivat hänelle mieluisia. Vaikka hän oli hiljainen, hän oli hyvin leikkisä meidän lasten kanssa. Odotin hänen vierailujaan, sillä hänellä oli aina joitain yllätyksiä. Hän piti lapsista, tyylikkäistä vaatteista ja hienoista autoista. Hän saattoi kurvata talon eteen uudella amerikanraudallaan ja vei meidät aina ajelulle. Usein autoilla oli tyttöjen nimiä. Vihreän ”Leenan” muistan ”yskineen” kylätien mutkassa ja meidän lasten oli noustava ulos, taputeltava ja vähän tönittävä sitä, kunnes matka jatkui. Hän opetti meille loruja. Ja jos oli lauantai, meidän oli oltava hiljaa, kun hän kuunteli Lauantain toivottuja -levyjä. Hän teki elämäntyönsä opettajana, nautti nuorten kanssa työstään ensin maatilatalouden, myöhemmin teknisen työn opettajana. Musiikki oli hänen elämässään aina läsnä monella tavalla. Hän lauloi vielä yli 90-vuotiaana kuorossa. Hänen perillisensä jatkavat hienosti kodin musiikkiperintöä.
Arja Tikkanen
18.4.2026