Peltoaukea edessäni, lapsuusmaisema. Vihreä metsänreuna peltojen takana kaartuu kuin ennenkin. Niin tuttu, ja kuitenkin erilainen. Metsä, minun metsäni ei kutsu enää luokseen ja sisälleen. Lähden kuitenkin. Löydän polun, säilynyt vaikka oli jo lapsuudessa. Varovaisesti tunnustellen etenen. Tuossa oli veräjä, lehmiä varten. Tarpeettomana purettu, vaikka kaunis olikin, pajusidoksinen. Rinnettä ylös ja kaartaen mäen päälle. Tuossa oikealla oli lehmien lepopaikka, tyytyväisinä lepäilivät ja märehtivät, kun kipaisin herättelemässä ne kesäillan suussa lypsytarhalle. Tyytyväisesti ynähdellen ja silmiään muljautellen nousivat jaloilleen ja alkoivat seurata tuttua paikkaa kohti.
Lapsuudessa metsä oli suuri. Nyt olen viidessä minuutissa nousemassa polulta kouluumme johtavalle hiekkatielle. Muistoja on, paljon. Kuljin aina koulutietä pitkin, en tätä oikopolkua. Kuljimme kylätien risteyksestä kohti koulua yhtä matkaa minä ja naapurin kaksi sisarusta. Yritän arvioida matkaa koululle, vajaatunti suuntaansa, jos käveltiin ripeästi. Muistan, että hiekkaisella koulutiellä aloin harjoitella juoksua, startteja. Opettajamme oli auttamassa lähtökuoppien kaivua maahan. Olisi 30 harjoitusta päivässä pitänyt tehdä, oli opettajan ohje.
Poikkean koulutieltä takaisin kotimetsään sopivaa polkua etsien. Rinne vie alaspäin kosteaan maastoon, jossa kasvaa edelleen marjapensaita ja tuomia. Koko notkelma tuoksui valkokukkaisena ja huumaavana aina keväisin. Tuossa joen törmällä kasvoi kesäisin mesimarjoja. Aurinko lämmitti ja kypsytti isot, tuoksuvat messit, kuten niitä kutsuimme. Piti olla ajoissa keräämässä jos aikoi saada jotain. Talvi on nyt ollut runsasluminen, enkä yritä ylittää puroa. On kiivettävä valtatielle, joka rakennettiin kouluaikanani. Tietyömaa oli uusi vaihe koulumatkassa: piti varoa raskaita autoja ja maansiirtokoneita sitä ylitettäessä. Runsas pöly leijaili alueella ja jäi leijailemaan muistoihin.
Palaan valtatieltä kotimetsään. Tuttu polku on hävinnyt käyttäjien puuttuessa. Hyvin reitin kuitenkin muistan, polku on piirtynyt syvälle mieleeni. Alueella oli ennen sankkaa havumetsää ja parhaat sienipaikat. Tuolloin kerättiin karvalaukkuja ja haapasieniä, joista tehtiin sienisalaattia jouluna. Mukaan sienimatkalle piti ottaa useampi ämpäri, ja kotiintulo olikin päivän suuritöisin asia. Nyt metsät näyttävät harvemmilta. Etsin silmiini erästä suurta kiveä. Se oli minua isompi, ja hämäräisenä illansuuna näytti pelottavalta silmissäni. Olen kasvanut kiveä isommaksi, päättelen. Istahdan kotimetsän reunaan ja katselen edessä olevia peltoja, joilla olleita heinälatoja ei enää ole. Ei ole ojia eikä ojanpenkkoja. Viljat hoidetaan uusin menetelmin ja salaojat ovat maan alla.
Kotimetsät ja tila on ollut suvussamme yli 150 vuotta, maata on viljelty ja hoidettu karjaa. Koska kotipaikkani jaettiin kahdeksi erilliseksi tilaksi suvun tarpeiden mukaan 1960-luvulla, ei sen koko ollut enää taloudellisesti tarpeeksi tuottava maataloustilana. Tilat ovat nykyisin suuria ja koneellistettuja. Veljeni möi metsät ja pellot jättäen perheelleen vain asuintalotontin, ja etsi työpaikan muualta. Mitähän menneet sukupolvet sanoisivat, mitä sanoisi kansanparantaja Riki, neljäs polvi taaksepäin, mistä pelloilta ja metsistä hän etsisi yrtit ja rohdot?
Minulla on kotimetsä, vaikka se ei enää ole oma. Rakkaimmat paikat ja niissä eletyt tapahtumat ovat lämpiminä muistoina syvällä sydämessäni. Iloineen ja suruineen, tuulineen, sateineen, tuiskuineen, hajuineen ja tuoksuineen, osa minua.
Pirjo Willman
2026