Ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä 1951 äiti vei minut Ulmalan kansakouluun polkupyörän ritsillä. Minulla oli päällä punainen valkotiplainen mekko, jossa oli pussihihat. Polkupyörä tärisi, kun äiti lasketteli Purolan koivukujaa alas. Kankkuun sattui, vaikka äiti oli pannut ritsille tyynyn.
Purolan pihassa äiti jarrutti ja seisautti, koska Täti ja Helmi olivat odottamassa meitä talon kuistilla. Ne onnittelivat, koska olin jo koululainen ja oppisin lukemaan ja kirjoittamaan. Setä kulki ohi ja muistutti, että läksyt pitää lukea hyvin, ettei opettaja piirtäisi ylösalaisin olevaa karmastuolia todistukseeni.
Koulu oli iso, hieno ja vanha. Talon ulkoseinät oli maalattu vaaleankeltaisiksi ja nurkkalaudat ja puukoristeet valkoisiksi. Koulussa oli ala-, keski- ja yläluokka. Kaksi ensimmäistä vuotta käytiin alaluokassa, jonka opettajana oli Karoliina Kääriäinen. Ensimmäiselle luokalle tuli yhdeksän oppilasta: Leena, Kaisa, Kirsti, Tauno, Juhani, Eino, Matti, Aulis ja minä.
Taunolla, Juhanilla ja minulla oli sama koulumatka. Syksyllä ja keväällä kävelimme Purolan pihan läpi. Puron lähellä kasvoi pientareella koiranputken tapaisia valkoisena kukkivia kasveja. Tauno huomasi, että osa kukista oli lakastunut ja niiden paikalle oli kypsynyt tummanruskeita siemeniä. Hän keräsi niitä taskuunsa, koska hänen äitinsä laittoi siemeniä leipätaikinaan ja se teki leivästä tosi hyvänmakuisen. Tauno heitti siemeniä suuhunsa ja yllytti minua maistamaan. Nuuhkaistessa sieraimiin tuli omituinen haju, ja kun purin siemeniä rikki, suu oli täynnä pahanmakuista mössöä. En tykännyt yhtään, syljeksin muruset pois, mutta silti tuntui kuin kumina olisi imeytynyt minuun.
Opettajamme asui Kirmalan talossa kotini naapurina. Hän kulki koulussa polkupyörällä ja Kirman järven jäädyttyä hevosella jäätietä pitkin. Kun jäälle pääsi hiihtämään, hän puhkaisi meille ladun järven yli koululle. Hänellä oli hame päällä ja pitkävartiset mustat miesten kumisaappaat jalassa. Sukset suhisivat, kun yritimme pysyä opettajan tasaisessa tahdissa. Koululla puhdistimme sukset lumesta ja nostimme ne seinää vasten odottamaan kotiin lähtöä. Silloin kun oli kova pakkanen, opettaja poimi meidät matkalta hevosrekeensä vällyn alle.
Meille oli sanottu, että koulusta piti tulla suoraan kotiin. Tulimme kyllä. Hiihdimme kilpaa tai teimme selällään lumeen enkeleitä tai Tauno ja Juhani kilpailivat, kumpiko pissi pitemmälle.
Pojilla oli paksut housut, pusakka ja päässä korvilla lerpottava hattu. Minä hiihdin mekko, liivien kuminauhoilla kiinnitetyt pitkät villasukat, villahousut ja takki päällä. Äiti oli neulonut villahousut yhtäaikaa valkoisella ja mustalla langalla, jotta niistä tulisi paksut ja lämpimät. Tytöt sanoivat huussissa, että minun housut olivat kokkelipiimän näköiset.
Joululahjaksi sain Purolan Tätiltä kaupasta ostetun kuusenvihreän sarkahiihtopuvun. Koulumatkalla palelsi enää vain poskia. Pakkasviimassa poskipäät menivät valkoisiksi ja koviksi. Niitä piti painella lumella hiihtoreissun loputtua. Sen jälkeen posket kuumottivat punaisina.
Opettaja oli määrännyt, ketkä olivat vierekkäin kahdenistuttavassa pulpetissa. Eino istui vieressäni. Harjoittelimme kirjoittamaan J-kirjainta. Kun vilkuilimme toistemme vihkoa, huomasimme, että kirjaimemme olivat eri suuntiin. Väitin, että Einon Jii oli väärin päin ja Eino sanoi samaa minun Jiistä. Opettaja tuli tuomariksi. Eino joutui pyyhkimään kumilla Jiit pois ja kirjoittamaan ne uudelleen. En tohtinut näyttää iloani ja vahingoniloani.
Koulunkäynti oli alusta alkaen mukavaa, vaikka jännittikin. Sain uusia kavereita. Odotin siirtymistä ylemmille luokille.
Raili Miettinen
5.4.2022
Takaisin tarinoihin