On elokuu vuonna 1943. Tärkeä vuosi elämässäni, sillä silloin alkoi kouluni käynti, joka vieläkin jatkuu elämänkouluna.
Tätini Kyllikki vei minut
kouluun ja opetti matkalla minua sanomaan nimeni, kun sitä
koulussa kysytään.
Vain muutama meistä uskalsi sen ilmaista. Kouluun oli tullut uusi opettaja
Pohjanmaalta. Kertoi olevansa Vieno Sanna Kitinoja ja kutsutaan Sannaksi.
Ensin koulussa opetettiin kuinka pitää tervehtiä vastaantulevia ihmisiä. Kiersimme luokkaa ja aina opettajan kohdalla piti tyttöjen niiata ja poikien kumartaa. Sitä jatkui noin viikon ajan, sillä pojat pelleilivät. Pelleily loppui, kun he joutuivat vuorollaan pimeään koppiin. Aikanaan siskonikin sai tutustua samaan paikkaan, kun tökkäsi neulalla päin opettajan takamusta. Sisareni ei ollut tehnyt i kirjaimiin pisteitä. Opettaja käski heti korjata puutoksen. Tuula teki sen, mutta pisteet olivat valtavia. Hän pujotti pitkä langan neulansilmään ja opettaja katsoessa toisen oppilaan työtä, niin silloin se ”vahinko” tapahtui. Sen tapahtuman jälkeen Sanna laittoi jatkuvasti äidille viestejä Tuulan tekosista.
Voitin jo koulussa ollessani kaikki hiihtokilpailut ja siitäkös pojat olivat kateellisia. Kerran sukseni pohjat oli syljetty täyteen räkämällejä, mutta hankasin niitä pois ja silloinkin olin paras.
Koulumatkoja pelkäsimme kovin, sillä pojat kiusasivat meitä ilkeästi. Kerran he ottivat luokkatoverini Vellamon kiinni ja käsistä riiputtaen aikoivat pudottaa hänet jokeen. Onneksi aikuinen ehti apuun. Myös Desantteja pelättiin.
Myöhemmin siirryin kaupunkiin kouluun ja koulumatka tehtiin junalla. Tapasin kolmisen vuotta sitten luokkatoverini Jaakon. Hän kertoi, että meillä oli ollut illalla juhla koululla ja Jaakko kertoi, etten minä uskaltanut sen aikaisessa valaistuksessa mennä asemalle junalle, joka lähti myöhään. Jaakko oli luvannut saattaa minut jos antaisin pusun poskelle. Olin kuulemma sen tehnyt, vaikka muististani se on hävinnyt.
Samalla junalla kulkevia koulukavereita olen harvoin tavannut, mutta Mänttärin sukujuhlissa tuli mies tervehtimään ja ihmettelin hänelle, kuinka hän pystyi minut tunnistamaan, niin hän sanoi: ”Hymystä.” Eli jokin piirre jää mieleen koulutoverista. Nyt mieheni viimeisillä lenkkeilyllään ollessaan noin kuusi vuotta sitten, kertoi tultuaan, kuinka tapasi minun tuttavan, joka oli useana päivänä yrittänyt häntä tavoittaa Haapaniemellä lähettääkseen minulle terveisiä. Kuka nyt minulle terveisiä laittaa? Kyllä sinulle laittoi Esko Aho terveisiä. En tunne Esko Ahoa, mutta olisikohan ollut etunimenä Erkki. Niinhän se oli ja sen hyväksyin. Sama hymystä minut tuntenut henkilö. Erkin kanssa samalta seisakkeelta tuli junaan tyttö, jota kutsuttiin nimellä ”Vatelma on hyvä hetelmä”ja hän opetti meille tietämänsä pisimmän suomalaisen sanan
”epäjärjestelmällällistyttemättömyydellänsäkään”
Näitä koulutarinoita riittäisi paljonkin, mutta nyt käyn elämänkoulua, koulua, joka on kouluista vaativin.
Reetta Väänänen
Kevät 2022
Takaisin tarinoihin