Kuljen omaa
polkuani ilomielin. Kevät näyttää tekevän tuloaan ja muurahaisetkin ovat
alkaneet korjailla kekojaan.
Joku on
sanonut, että kaikki mikä synnyttää iloa, vie lähemmäksi Jumalaa.
Kuljen
omalla polullani ja haluaisin, että siellä olisi aina aurinkoista, perhosten
lentoa ja lintujen laulua, kuusipuiden huminaa. Polultani olen joskus eksynyt
ja joutunut vieraaseen viidakkoon. Palattuani askeleeni ovat tulleet
varmemmiksi, rohkeammiksi kulkemaan.
Vastaani
tulee miesjoukko, rääsyissä ja epävarmana. Melkein kaikilla on mukanaan
muovipussi. Joidenkin koko omaisuus on pussissa. Nämä ovat seurakuntamme
saunakerholaisia, jotka saavat kerran viikossa pukutiloissa voileipäkahvit ja
mahdollisuuden mennä saunan löylyihin. Olen pesettänyt kunnan pesulassa heidän alusvaatteensa.
Nyt he pukevat puhtaat päälleen ja likaiset laittavat pyykkipussiin.
Näitä miehiä
sanotaan syrjäytyneiksi. Professori Juho Saaren mielestä syrjäytynyt on liian
stabiili-sana. Sana ei anna toivoa. Hän on tutkinut syrjäytyneiden elämää ja
sanoo, että parempi sana on haavoittunut. He ovat haavoittuneita, sillä melkein
kaikilla on isän ikävä, niin kuin vankila pastori Koistinenkin on sanonut.
Missä isät olivat silloin, kun nämä olivat pieniä, elämää opettelevia
taaperoita. Surettaa valtavasti. Heillä kaikilla on luonnostaan taiteellisia
ominaisuuksia ja herkkyyttä. He eivät ole saaneet elämässään toteuttaa näitä.
Yhtenä kesänä eräs leiriläinen halusi olla kaikki päivät rannassa ja tervata
leirikeskuksen puuvenettä. Veimme kahvit ja ruoat sinne. Hän halusi välillä
lepäillä koivun alla.
Eteenpäin
polkua kulkiessani tulee nuori nainen vastaa. Hänkin kuuluu saunakerholaisiin,
mutta vain silloin tällöin on siellä. Erään kerran leirillä ollessamme istuin
leirikeskuksen saunassa hänen kanssaan yö myöhään ja kuuntelin hänen
tarinaansa. Tarina oli täynnä väärin kohteluja, hylkäämisiä, petetyksi
tulemisia ja rakkauden etsimisiä.
Tämä nuori,
kaunis nainen sairastui vakavasti, ja joutui sairaalaan. Kävin häntä katsomassa
ja näin, kuinka nainen oli aivan kuin eri ihminen. Hän makasi pestynä ja
kammattuna puhtaiden lakanoiden välissä. Huomasin naisen katseesta, että hän
oli menettänyt tai menettämässä kaikki haaveensa, ne, joista oli minulle
puhunut. Hänen unelmansa oli selviytyä tavalliseen arkielämään. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin minä. Kun
menin taasen osastolle naista tapaamaan, hoitaja tuli vastaan käytävällä ja
kertoi naisen yöllä kuolleen. Hän kuoli aivan yksin. Kukaan ei tiennyt hänen
kotipaikkaansa, ehkä joku saunakerholainen tiesi. Liikutuimme hoitajan kanssa
yhdessä käytävällä. Minä riensi omalle polulleni, istuuduin ja pohdin, että
näinkö sen piti mennä, ihan yksin. Tämä kaikki on niin väärin.
Siskoni
Hanna-Maija on kirjoittanut runossaan Risteilevät polut: ”Entä rakkaus, nyt,
piilossa, paossa, poisheitettynä, ei häviä koskaan, risteilevillä poluilla.”