Kappelissa on hiljaista. Valkoinen arkku lepää harmaita verhoja vasten. Kourallinen ystäviä ja sukulaisia on saattamassa sinua viimeiselle matkallesi. – Elit pitkän ja yksinäisen elämän, kummitätini! kuiskaan hiljaa.
Vartuit suuren talonpoikaistalon
tyttärenä. Synnyit vuonna 1910. Mattilan talo oli periytynyt samassa suvussa jo
kolmesataa vuotta. Kalle-isäsi oli tämän johdosta herraskaisen ylpeä mies, jota
kylällä nimitettiin selän takana ”Mattilan paroniksi”. Sinullekin kehittyi
tunne, että olet herrasväkeä.
Tämä aiheutti sinulle elämässä
hyviä ja huonoja asioita. Koska arvostit niin selkeästi sivistystä ja asemaa,
sinun oli vaikea saada ystäviä. Toisaalta se auttoi sinua pitämään pääsi
pystyssä ja säilyttämään omanarvontuntosi, kun teit päivätyötäsi pienellä
palkalla tehtaan konttoristina. Nuorena asuit koulukortteerissa Tampereella
yhdessä veljesi, isäni Jaakon kanssa, eihän maalla oppikouluja ollut. Jotain
hermostunutta sinussa oli jo lapsesta lähtien, koskapa Kalle-isäsi tuntui
kirjeissään olevan huolissaan terveydestäsi ja jaksamisestasi.
Minulla on sinusta pelkät hyvät
muistot. Rakastit lapsia ja kummityttärenäsi olin erikoisasemassa. Olimme koko
kasvuikäni kirjeenvaihdossa ja kirjoitit minulle hienoja pitkiä kirjeitä. Olit
myös hyvä tekemään käsitöitä ja opetit meille veljesi tyttärille kutomiset,
virkkaukset ja käpylöimiset, frivolitét.
– Katsokaa kuinka hienon pannulapun Marketta on virkannut, esittelit kaikille
vieraille ja näytit heille vaivalla tuhertamaani möykkyistä lappua. Kehut
kuullessani tunsin kasvavani kymmenen senttiä pituutta!
Rakastit kaikkea kaunista.
Maalasit posliinia ja minullakin on kaapit täynnä sinun maalaamiasi kuppeja ja
lautasia. Vähillä rahoillasi ostamasi taulut olivat huolella valittuja ja
taidokkaita. Samoin kauniit korusi ja hopeaesineesi, joita hoidit huolella.
Sodan aikana rakastuit saksalaiseen
upseeriin. Olit hyvä tanssija ja pyörre ja huuma vei sinut mennessään. Olit
aina ihaillut kuninkaallisia ja seurannut heidän elämäänsä ja komea natsiunivormu
oli häikäisevä. Mutta Karl olikin naimisissa ja sodan jälkeen hän palasi
Saksaan perheensä luo. Sinä tunsit itsesi petetyksi ja käperryit entistä
enemmän itseesi.
Sinuun hiipi katkeruus. Monet
pitivät sinua vaikeana ihmisenä. Kuitenkin itse kerroit aina, kuinka ilkeitä
ihmiset olivat sinulle. Ehkä jollain tasolla tiesit totuuden, koskapa sanoit
kerran minulle: ”Sen vuoksi en ole mennyt naimisiin, etten olisi kenenkään
kanssa pärjännyt.” Testamenttasit minulle päiväkirjasi, johon olit
kirjoittanut: ”Jo nuorena koin, että
elämääni sopii Juhani Siljon runo Teppo Tyhjäsestä.”
Katselen kukkia valkoisella
arkullasi. Näen jo silmissäni, kuinka kauniit tavarasi pakataan laatikoihin ja
jaetaan eri ihmisille maailman tuuliin. Muistavatkohan uudet omistajat
käsitellä niitä juuri sillä hellävaraisella tavalla, jonka olit meille aina
opettanut?
Siitä olen iloinen, että kävin
sinua Kuopiosta käsin katsomassa viimeisenä elinpäivänäsi sairaalassa. Olit
iloinen ja pirteä. Kerroit kuinka lääkäri – hieno mies – oli ottanut sinua ihan
olkapäästä kiinni! En tiedä, saitko elämässäsi rakkautta vanhempiesi jälkeen.
Sisimmässäni itkin puolestasi ja halasin sinua lujasti lähtiessäni.
Albinonin adagio alkaa soida
hiljaa ja valkoinen arkku lipuu verhon taakse.
Teppo Tyhjänen, kirjoittanut Juhani Siljo
Isä,
hatara nuttu
ol´eloni tää,
se kylmän pitää
ei lämpimää,
ja ainut antis
oli nuttu tää.
Ylen
hajallansa
sen päällys on,
ja tasku puhki
ja pohjaton
- turha sinne säästää
mun mitään on.
Isä,
käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun - !
Ja jok´ainut tilkku
tulis kerjätä mun…
Ja
nuttu paikaten
pahenis vain -.
Ei, sellaisna kannan
kuin sulta sen sain
- ja ihmiskummana
kuljen vain,
kunis
poliisi Kuolema
tulee ja vie,
- käsipuolessani
hän piankin lie, -
minut, oljille korjaa,
nutun nurkkaan vie.
-
Nyt aamuna uunna
puvun uuden saan.
Ken verhoa vanhaa
nyt paikkaamaan,
kun kohta uuden,
Isä, sulta saan!
Marketta Isotalo
23.3.2023