Sataa. Pisarat ropisevat ikkunapeltiin. Sade yltyy voimakkaaksi, ropina on kuin rytmikästä musiikkia.
Pilkon omenoita kattilaan, keitän
niitä soseeksi. Kodin täyttää ihana syksyinen tuoksu. Se vie yllättäen
ajatukset lapsuuden alkusyksyn tunnelmaan.
Istun lapsuuskodin keittiön pöydän ääressä kirjoittelemassa nimilappuja pullojen kylkeen. Äiti touhuilee hellan ääressä mehumaijan kanssa esiliina edessään, kuten melkein aina. Marjoja menee maijan uumeniin ja mehutippasia tippuu edessä olevaan sankkoon.
Pihalla sataa ja tuulee,
pihlajanmarjat hehkuvat punaisina. Isä saapuu metsäreissultaan iloisena täyden
lakkasankon kanssa. Isä tuoksuu ihan metsälle. Hän ja pikkuveljeni vaihtavat
salaisesti sanasen ja silmänpilke muuttuu.
Äiti on riemuissaan
lakkasaalista. Alkaa touhuta niiden siivoamista. Yllätys on melkoinen, kun
parin lakkakerroksen jälkeen tulee esille sammalta sankon täydeltä. Äidin ilme
on näkemisen arvoinen, isällä ja veljellä piisaa lystiä. Huijaus onnistui!
Veli jatkaa leikkejään
Batman-autolla, äiti täyttää pulloja mehulla, isä purkaa eväsreppuaan ja minä
jatkan nimilappujen liimaamista pullojen kylkeen. Tunnelma on tuoksuisen
lämmin. Ilmassa on jo jotain talven odotuksen tuntua.
Mehupullot jäävät pöydälle
odottamaan kellariin viemistä. Istahdetaan jutustelemaan. Äiti muistuttaa:
”Huomenna tulevat mummon omenat junassa. Pitää muistaa hakea ne asemalta.”
Ulkona tuuli yltyy, pihlaja
heiluttelee oksiaan keittiön ikkunan edessä. Sisällä on lämmin, suojaisan
lämmin. Mihinkään ei ole kiire. On niin hyvä tässä ja nyt.
Ajatus palaa tähän hetkeen. Käsi heiluttaa edelleen kauhaa, taisipa joku omena tarttua kattilan pohjaankin. Kuinka kauan lienenkään ollut tuolla toisessa todellisuudessa. Sade on vaimennut, pisaroiden rummutus tyyntynyt, mutta syksyinen tuoksu ja lämmin muisto täyttävät mielen. Tässäkin on hyvä juuri nyt.
Tuula Iljin