Rivi kuomakenkiä päiväkodin eteisessä. Kaikki mustanpuhuvia, kokoerot tuskin havaittavissa. On talvinen pakkaspäivä. Olen taapertanut työmaalle omilla lämpimillä kuomillani. Ne ovat jo mukautuneet minulle sopiviksi. Tuntevat minun askellukseni ja tapani toimia.
Kuomarivistöstä ei voi päätellä minkälaiseen
ryhmään saavun. Ainoastaan niiden lukumäärä voisi antaa tarkkasilmäiselle osviittaa
siitä, että tämän eskariryhmän koko on tavallista pienempi. Osa kuomapareista
on kauniisti vierekkäin ihan oikein päin. Osa vinksallaan, osa pötköttelee.
Jokunen näyttäisi olevan ilman paria. Mutta kun katsoo tarkemmin, se onkin lennähtänyt
eteisen toiseen nurkkaan.
Päivän touhut vievät mennessään. Lähestyy
ulkoilun aika. Siirrytään kenkätelineelle ja hämmästely alkaa. Ville on
laittanut omat kuomansa Matin paikalle. Sanakopu uhkaa eskaloitua riidaksi.
Tilanne ratkeaa kuitenkin kuomien tutkailulla. Villen kengissä lukee Ville ja
Matin kengissä Matti.
Työvuodet ovat osoittaneet senkin, että Pekan
kengissä voi lukea Jukka, koska hän on ne isoveljeltään perinyt. Tai Jussin
kengissä Mikko, kun ne on kirpparilta hankittu. Minua on vakuutettu, että kyllä
lapsi kuomansa tuntee, oli siellä kenen nimi hyvänsä. Käytäntö on kuitenkin
osoittanut, että ihan aina ei näin ole ollut. Jussin mielessä ei ole mitenkään
pysynyt, että hänen kengissään lukee Mikko. Ensimmäinen kirjainkin on ihan erinäköinen
kuin omassa nimessä. Muutenkin nämä lukemisen esialkeiden symbolit ovat niin
hankalia muistaa tai hahmottaa. Merkillisiä koukeroita kaikki.
Arjen sujumista koetetaan helpottaa oman nimen
lisäämisellä tai jollakin itselle tärkeällä merkillä kengän sisäreunaan. Ja
vielä niin, että kun ne merkit laittaa vierekkäin, kengät ovat oikeassa
järjestyksessä. Mutta miten ihmeessä nuo kuomat onnistuvatkin aina menemään
vääriin jalkoihin. Vaikka kuinka olisivat oikein päin vierekkäin telineellä. Niissä
täytyy olla jokin taika, jota ihmisen lapsi ei pysty hallitsemaan. ”Kato ope,
tais mennä tuas viärään jalakaan. Ja vielä molemmat!”
Päästään pihalle energiaa purkamaan. Kuomat
juoksuttavat lapsia pitkin ja poikin pihaa, kiipeilyttävät lumivallille,
auttavat laskemaan mäkeä. Pakkanen ei menoa haittaa.
Tulee aika lähteä ruokailemaan. Keräilen punaposkisia
kuomalaisiani lumiharjaukseen. Yksi ystäväni on suutahtanut jostain.
Lennättänyt kuomansa pitkin pihaa, istahtanut lumeen ja päättänyt olla
tulematta mihinkään. Ei ainakaan käskystä. Muistan, että juuri tänään ryhmän
kaikki aikuiset ovat työmaalla. Kukaan ei ole sairaana, kokouksessa,
koulutuksessa tai jossain muussa työtehtävässä. Minun on mahdollista jäädä antamaan
aikaani juuri näiden kuomien omistajalle.
Ajan antaminen ja jutustelu rauhoittavat. Pahan
mielen syy alkaa selvitä. Kuomat saadaan jalkaan ja rauhalliset askeleet tömistävät
portaissa kohti omaa ryhmää. Kuomat löytävät oman paikkansa kenkätelineestä.
Onneksi juuri nyt kukaan toinen ei ole sitä täyttänyt.
Moninaisten puuhien jälkeen työpäiväni alkaa
olla päätöksessään. Suljen pukukaapin oven. Siirryn aikuisten kenkäpaikalle. Mutta
missäs ovatkaan minun kuomani? Nämä ainokaiset, jotka ovat jäljellä, mahtuvat
minulle juuri ja juuri. Voi itku! Joku on laittanut vahingossa jalkaan minun
kenkäni, enkä edes tiedä kuka työntekijöistä. Olinkohan muuten muistanut laittaa
niihin omaa nimeä? Ei auta kuin jotenkin
kipsutella kotiin näillä ahtaanpuoleisilla vaihdokkailla luottaen siihen, että huomenna
asia selviää.
Nämäkin kuomat juoksuttavat ajatuksia menneessä
työpäivässä. Miten paljon energiaa onkin noissa pienissä erityisissä eskareissa.
Paljon haasteita ja oppimisen vaikeuksia, mutta mikä määrä elämänvoimaa ja
aitoutta. Ilot ja surut ilmaistaan voimallisesti, tunteet ovat vahvoja. Minäkin
olen välillä ”paksa akka” tai ”maailman ihanin”, riippuen - milloin mistäkin! Asiakaspalaute
on suoraa, aitoa ja taatusti rehellistä. Bonuksena ihokontakti, nyrkiniskut tai
pusut poskelle.
Illalla pienehköt lainakuomat kuiskuttelevat
eteisen nurkassa: ”Koo koo koo, kohta on aika jättää arjen haasteet nuoremmille”.
Kuulen myös omien kuomieni huokauksen jostain kauempaa: ”Johan me olemme
huomanneet, että askeleesi ovat lyhentyneet, muuttuneet raskaimmiksi”. Näinhän
se on. Suljen silmäni ja unen rajamailla näen piirin pienen jatkavan
pyörimistään ja voin jo hyvillä mielin astua siitä syrjään.
Tuula iljin