Hän katseli kirjahyllyään. Löysi kansion johon oli kirjoittanut isästään elämänkertamuotoisesti. Aukeni sivut isän kiinnostus hevosista. Isä osti varsoja ja antoi niille nimet. Erään varsan nimi oli Kuukkeli. Mistä oli tullut tälläinen nimi. Ei isä ollut käynyt Lapissa ei Pohjanmaata pohjoisempana. Hän oli varmaan lukenut kuukkelista. Ehkä nimi tuntui mukavalta. Hänellä oli varmaan kuitenkin mielikuvitusta, vaikka eräs suvun pikkupoika sanoi ettei aikuisilla ole mielikuvitusta.
Hän ja isän
lastenlasten oma lapsi kulki vaeltamassa Lapissa ja oppi tuntemaan kuukkelin,
joka tuli usein nuotiopaikalle katselemaan syöjiä ja heidän ruokiaan.
Olivat kerran Pyhätunturin maastossa laavulla. Suvun nuorimmasta
päästä Mikael oli mukana. Hän oli yläasteikäinen , ei vielä aikuisten
mittainen. Hän istui penkillä söi jotain. Ojensi kättään kuukkelia päin.
Kourassa oli pähkinöitä. Kuukkeli lensi läheltä ja sieppasi Mikaelin toisella puolella penkillä olleen
voileivän. Ihmettelimme ja nauroimme. Mikael sanoi - Tämä pitää kertoa äidille.
Hevoskasvattaja oli tuona hetkenä jo ollut melkein
kaksikymmentä vuotta Maaningan hautausmaalla sukuhaudassa.
Varsa Kuukkeli oli myös siirtynyt pois meiltä. Viimeinen
varsa oli Pujo, joka eli aikuiseksi. Katseli ihmeisään, kun nykyisin
viisikymppinen pikku tyttö käveli sen leuan alla. Ei liikuttanut jalkojaan, suojeli lasta.
Oi muistorikkaat muistot!
Maija Silmärinen
22.3.2023