Siinä se on. Valokuva elämän
ehtoopuolella olevista sisaruksista Mairesta ja Niilosta. Mairella oikea käsi veljensä hartioilla.
Seisovat ruohottuneella tiellä. Vieressä pitkää heinikkoa, jossa kukkiakin.
Ainakin horsmaa. Taustalla vihreäksi maalattu harjakattoinen talo.
Kuva otettiin Salmissa vuonna 2002 kotiseutumatkalla. Olimme sisarusten entisen kodin tienoilla, kun Maire pyörähti ympäri ja pyysi minua ottamaan heistä kuvan. ”Minä ja Niilo tässä vanhan kotitalomme lähellä. Pitkän vaiherikkaan elämän jälkeen kotiin palanneina.”
Siirtokarjalainen ystäväpariskuntani oli kerännyt matkalle ystäviään, joilla oli jotakin yhteyttä heihin ja rajantakaiseen Karjalaan. Minulle tällaiset matkat ovat aina olleet koskettavia, koska isäni oli syntynyt Räisälässä. Kun näille seuduille on päässyt käymään, olen lähtenyt mielelläni mukaan. Jonkinlaista juurien etsimistä se lienee. Ja olinhan minä kovasti isän tyttö.
Edellisenä päivänä Niilo oli muistellut lähtöään evakkoon. Lehmiä piti ajaa edellään ja kulkea kävellen. Väsytti, muttei voinut levätä. Tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa.
Tälle matkalle hän halusi lähteä, vaikka terveysongelmia oli ollut. Niinhän siinä sitten kävi, että Niilo joutui ottamaan yhteyttä sairaalaan ja hänet otettiin sisälle hoitoon. Hän ei kuitenkaan enää toipunut, vaan hän kuoli sairaalassa. Me muut matkalaiset jouduimme palaamaan kiireesti Suomeen, ettei viisumimme olisi ehtinyt umpeutua ja jättämään hänet menehtyneenä sairaalaan. Paluumatkasta tuli todella ikimuistoinen, kun kuuntelimme kasetilta Veteraanin iltahuutoa ja itkimme.
25.9.2021
Sisko Rutanen