Ruostunut pyöränvanne vierii pitkin pihaa. Juoksen perässä, otan kiinni ja laitan uuteen vauhtiin aitan suuntaan, ohi talon. Pyöriiköhän se sinne asti? Mutta mikä haisee? Katse kohoaa korkealle talon piippuun. Paksu savupilvi kulkee pärekatonharjaa pitkin aittaan päin. Oudon näköistä. Vanne jatkaa pyörimistään, en ehdi seurata mihin saakka se menee. Kipaisen mummon luo sisälle.
Porstuaan kuulen kahvimyllyn rapisevan äänen. Mummo istuu keittiön hellan edessä jakkaralla. Puinen kahvimylly on jalkojen välissä ja kahvinpavut saavat kyytiä mummon sitä pyörittäessä. Keittiön hellasta hohtaa tuli. Huudahdan paksusta savusta katolla. Mummo säpsähtää, kahvimylly kirpoaa lattialle. Juoksemme yhdessä ulos. Savupatsas on tummempi, muhkeampi ja katto on jo tulessa. Mummo säntää sisälle, nappaa piironginlaatikon kainaloonsa ja minut toiseen käsipuoleen. Nyt on kiire, en tiedä minne. Jalkani tuskin koskettavat maata.
Äkkiä olen navetan ja ladon välisessä tilassa. Heinä tuoksuu nenään, huussin ovi on jäänyt auki. Tallista kuuluu hirnahduksia. Piirongin laatikko lennähtää heinäkasaa kohti. Navetan ovi aukeaa rivakasti, mummo vannottaa minua pysymään siellä. Ei selitä sen enempää, sanoo vain, että täällä olet turvassa. Ovi sulkeutuu, lehmät ynähtelevät, hännät heiluvat. On hämärää. Lattia on kylmä, ruskea, sementtinen. En tiedä mitä tapahtuu.
Rohkenen kipaista navetasta takaisin ”eteiseen”, mummoa ei enää näy. En halua jäädä tänne yksin. Koetan päästä ulos, mutta ovet on salvattu ulkoapäin. Hakkaan, rynkytän, huudan. Ei aukea. On kylmä. Viima käy seinälautojen välistä. Kyyneleet alkavat vieriä poskia pitkin, nyyhkytys tihenee.
Palaan sisälle navettaan. En uskalla mennä lähelle lehmiä. Vilkaisen metsän suunnan ikkunaan. Se on ruskeanharmaan likainen. Kuitenkin näen sen läpi, että ukki lähestyy polkua pitkin. Menen niin lähelle ikkunaa kuin pystyn. Huudan, kiljun, itken, karjun, ”tule hakemaan minut pois”. Ukki ei kuule. Jatkaa rivakasti askeliaan kotiin päin.
Äitiä tulee ikävä. Istahdan oven pieleen pieneen karsinaan, jossa muistan vasikan joskus olleen. Kiedon kädet polvien ympärille, vapisen, nyyhkytän, taidan uinahtaa itkuuni. Havahdun, kun naapurin täti polvistuu lähelle, silittää poskea. Ottaa kädestä kiinni ja vie ulos pois hämärästä navetasta. Heinien päällä ehdin nähdä papereita ja kirjekuoria sikin sokin. Silmät eivät meinaa tottua valoon. Pihalla erotan vain paljon ihmisten selkiä, hyörimässä, pyörimässä. Mummoa ei näy missään. Eikä taloa. Missähän minun pyöränvanne on?
Kuljen tädin kädessä pihatietä pitkin maantielle päin. Pajan kohdalla tulee vastaan taksi. Äiti hyppää kyydistä, juoksee vastaan, ottaa halaukseen ja itkee. Kyyneltulva tippuu leteilleni. Äiti tuoksuu niin hyvälle. Äidin syleilyssä on pehmeää ja lämmintä. Äidillä on oudosti villatakki solmittuna päähän ja huivi hartioilla. - Palakoon vaikka kaikki, kunhan sinä olet elossa! toteaa äitini. Itkemme yhdessä ja nyt tuntuu turvalliselta.
- - - - -
Ja kaikkihan tuhoutui – koko uuteen alkuun saatu elämä evakkovaiheiden ja kiertelyjen jälkeen. Ja minun nukke, nukkekoti ja sen turkoosinvihreät kalusteet, jotka äidin setä oli tuonut ihan Helsingistä saakka. Niitä surin suurin kyynelein pappiystävällemme. Hän kaivoi ruskean lompakon takataskustaan, pyyhki äidin kertoman mukaan vielä suurempia kyyneleitään ja antoi rahaa uuden nuken ostoon.
Kuvat sielun pohjalla tuosta tilanteesta ovat vahvoja. Olin vasta noin 3,5 v mutta melkeinpä väitän, että ne kuvat ovat omiani, ei pelkästään minulle kerrottuja. Tunnekokemus oli niin raju. Oudolta tuntuu se, että mielikuvat elämän jatkumisesta kaiken tuon jälkeen ovat hataria. Kenties pienen ihmisen läheiset ovat saaneet arjen sujumaan turvallisesti kaikesta huolimatta.
Tuula Iljin
2024