Otin äsken uunista seitsemän ruisleipää ja niiden makuhermoja kutkuttava tuoksu jäi ilmaan. Olin nostatellut leivänjuurta pari päivää lisäten jauhoja vähän kerrassaan. Leivinuuni oli tällä kertaa liian kuuma ja leivät piti ottaa alle tunnin paiston jälkeen pois. Nyt leivät saa hautua tuvan pöydällä yön yli hyvin peiteltynä.
Ihan joka kerta ei leipominen onnistu nappiin, mutta
silloin kun kaikki osuu kohdalleen, lopputulos on perinteinen herkku
parhaimmillaan. Se makujen sinfonia vetää vertoja mille tahansa
kulinaristiselle erikoisuudelle. Ruisleipä on vielä mahdottoman terveellistä
evästä. Muistan elävästi kun meidän emännöitsijä, Hanna, opetti minulle
hapanleivän teon kädestä pitäen. Olin parikymmenkesäinen ja perhettä
perustamassa. Siitä lähtien olen leiponut omalle perheelle ja tuliaisiksi
sukulaisille. Ja leipä lähtee kävijälle mukaan jos sattuu leipomispäivänä
taloon, niin kuin vanhan tavan mukaan kuuluukin.
Minulla on Haave, jota en tiennyt ollenkaan omaavani,
ennen kuin luin lehdestä kotipitäjäni kesäpäivien ohjelmasta. Siihen kuului
ruisleipäkilpailun voittajan julistaminen. En tuolloin osallistunut, mutta
haaveilen silloin tällöin palkintosijasta vastaavanlaisessa kisassa.
Kilpailuviettini ei ole kummoinen, mutta rukiisen leivän eteen olen valmis
rummuttamaan kuuluvamminkin.
Ruokaperinteemme parhaimmistoon kuuluva leipä on
nykynäkemyksen mukaan erityisesti suolistosairauksien ehkäisyyn erinomainen.
Rukiin viljely taas on maatalousympäristön kannalta luontainen kasvivalinta
Suomen oloihin. Esi-isämme tämän jo tiesivät. Ruis on kaksivuotinen kasvi. Se
kylvetään loppukesällä, jolloin se kasvattaa vihreän lehdykän. Talveksi
maanpäällinen osa kuolee ja seuraavana kevään juurista alkaa puskea innokasta
vihreää kasvustoa. Ruis kasvaa luonnostaan liki metrin mittaiseksi. Heilimöivä
ruisniitty tuulessa on innoittanut kansallisromanttisen kauden taiteilijoita.
Seija Kortekallio