Lauloimme paljon kansakoulussa. Kolmannen ja neljännen luokan opettaja itsekin halusi laulaa ja aloittaa koulupäivän laulamisella. Lauloimme kaikenlaisia lauluja, myös paljon uskonnollisia, opettaja oli pohjalainen herännäispapin vaimo. Hän liitti lauluun tai virteen usein oman, itsekeksimänsä rukouksen, joka liittyi johonkin ajankohtaiseen aiheeseen, säähän, vuodenaikaan tai tapahtumaan paikkakunnalla.
Olin oikein innokas oppilas, ihailin opettajan kykyä inspiroida laulua ja rukouksia. Koulun kevätjuhlassa sain kerran esiintyä erityisessä roolissa. Luokkamme kuoro lauloi P.J. Hannikaisen laulun Kaiku. Minä siinä mukana. Opettaja halusi elävöittää esitystämme ja valitsi minut Kaikutytöksi. Hän sai keittiöstä lainaksi ison lasipurkin. Lauloimme juhlassa useita lauluja, esitimme ensin muutaman laulun ja sitten tuli Kaikun vuoro. Opettaja oli laittanut lasipurkin esityslavan verhon taakse hyllylle ja minun tehtäväni oli tietyn laulun jälkeen siirtyä verhon taakse, ottaa iso lasipurkki käsiini ja kun muu kuoro lauloi: Sä olet metsän soma ja tarkka tyttönen, minä toistin lasipurkkiin laulaen: tyttönen. Kuoro jatkoi...sä matkit alinomaa, kun puhuu ihminen, minä: ihminen jne. Palasin takaisin luokkamme kuoroon. Lauloimme monta laulua kuorona myöhemminkin, mutta tuo esiintyminen erityisesti on jäänyt mieleeni.
Kävelin erään kerran kolmen kilometrin koulumatkan yksin kotiinpäin. Yleensä meitä oli useita lapsia samalta suunnalta ja kävelimme yhtä matkaa. Oliko juuri tuo kuoroharjoittelu venynyt pitempään osaltani ja siksi olin yksin markalla? Matkani jatkui korkean mäen jälkeen noin puolen kilometrin verran tietä, jonka molemmin puolin kasvoi tiheä kuusikko. Oli kevät ja tiesin, että varsinkin keväällä mustalaisia liikkui seudulla paljon. He saattoivat kiertää talosta taloon, pyysivät ruokaa ja hevoselle heiniä, joskus vaatteitakin. Koetin juosta mahdollisimman nopeasti tuon pelottavan tieosuuden. Kun tulin isojen kuusien kohdalle, kuulin huudon: Tyttö, tule tänne! Näin mustalaisperheen leiriytyneen kuusen alle, hevonenkin oli lepäämässä vähän kauempana. Läksin juoksemaan niin paljon kuin pystyin. Luin mielessäni kaikki rukoukset, jotka muistin ja lauloin hiljaa, ääni pihisten muitakin lauluja kuin Kaikun. Lauloin virsiä kuten Ystävä sä lapsien, Maa on niin kaunis, kunnes pääsin tiellä talojen kohdalle ja voisin pyytää apua, jos minua seurattaisiin. Ei tietenkään seurattu.
Rauhoituin ja kävelin loppumatkan kotiin tyytyväisenä, että sain rohkeutta ja voimaa oppimistani lauluista ja rukouksista.