Kotini oli Kirmankylässä, Iisalmen maalaiskunnassa. Asuin siellä isän, äidin ja pikkuveljeni kanssa. Lähitaloissa oli aikuisia ja isoja lapsia tai sitten ihan pieniä. Onneksi Arvilassa oli poika, Tauno, joka oli samanikäinen kuin minä. Arvilaan pääsi soista metsänreunaa pitkin ja ohi Nousiaisten talon, niin ettei tarvinnut kulkea heidän pihansa läpi. He eivät tykänneet, että sitä kautta juostiin yhtenään.
Keksimme kutsuvihellyksen, jolla tavoitimme toisemme. Veljelläni ja minulla oli mustat pienet pillit, jotka laitettiin nauhasta kaulaan. Pillin ääni kuului kauas. Tauno pani kaksi sormea suuhunsa ja vislasi merkkivihellyksen: siinä piti olla kaksi kertaa HY ja kerran HYYY. Kun joku meistä kuuli merkin, hän vastasi siihen samalla tavalla. Vastausvihellys saattoi kuulua etäisenä, mutta alkoi pian lähetä ja kohta kaikki kolme olimme koolla.
Talvella Tauno tuli hiihtämällä. Puhkaisimme yhdessä kilpaladun kotini lähelle kuusikkometsään. Hiihdimme lenkin monta kertaa, jotta latu tamppautui. Myös sauvoille teimme lujan pohjan, niin ettei sauva uponnut paksuun hankeen. Meillä oli kaikilla varpaallissukset. Taunolla oli suksisauvoissaan nahkaremmistä tehty lenkki. Hän pujotti rukkaskätensä lenkin läpi ja pystyi pitämään napakasti sauvasta kiinni eikä sauva kovassa vauhdissa jäänyt kiinni lumeen. Veljelläni ja minulla oli tavalliset puusauvat ja niissä isot pyöreät sommat, mutta käden ympäri menevä lenkki puuttui. Meille kävi joskus niin, että sauva lipesi kädestä ja jäi sojottamaan hankeen tai kiinni oksaan ja piti kääntyä hakemaan sitä.
Sidoimme punaisia kreppipaperinauhoja ladun vierellä olevien kuusien oksiin. Lepattavien merkkien avulla hiihtäjät pysyivät oikealla radalla. Kun kaikki oli valmista, aloitimme olympiakisat. Minä olin Siiri Rantanen, Äitee. Veljeni oli Heikki Hasu ja Tauno oli Veikko Hakulinen. Kun minä hiihdin, pojat kirittivät ja ottivat aikaa, siis: laskivat aikaa ”yksi, kaksi, kolme...”. Minä hurrasin puolestani kummallekin hiihtäjälle; kulta ja hopea olivat molemmat hyviä saavutuksia.
Keväällä pojat kiipesivät puihin ja varastivat variksen pesästä munia. Pojat ryhmittyivät ja arvioivat, etten uskaltaisi mennä pesälle, toisekseen heidän arvionsa mukaan en edes pääsisi niin korkealle. Uhallakin läksin nousemaan kuusen oksalta toiselle. Kiipesin oravana. Päätin, että tuon mukanani munan, vaikka jo alaoksilla pelotti. Kun olin päässyt lähelle pesää, Tauno huusi:
”Hei, varo. Varis tulloo pesälleen. Se voipi nokkia sinulta silimät”.
En antanut periksi. Kun olin pesän vieressä, ujutin käteni pesään ja otin munan. Laskeutuminen oli vaikeampaa kuin nouseminen. Tukea sain vain yhdellä kädellä, koska toisessa oli haalea muna. Kun olin maassa asti, jalat vapisivat.
”Näytä”,
pyytelivät pojat jo kunnioitusta äänessä. Muna oli vihertävä ja siinä ruskeita täpliä. Tauno keksi vielä yhden vaatimuksen ennen kuin pystyi arvostamaan tekoani:
”Muna pittää puhaltaa tyhjäksi”.
Tökkäsin munankuorta tikulla ja rapsuttelin munan kumpaankin päähän reiät. Tauno usutti:
”Nyt vaan puhallat”.
Meinasin yökätä, mutta puhalsin. Munan kirkas sisus purskahti maahan.
”Siinä näkkyy jo variksen poikanen”, Tauno selitti.
Minun mielestä mitään poikasta ei näkynyt. Silti tuli paha mieli. Päätin, että en enää kiipeile munien perässä. Olin näyttänyt pojille, että uskallan ja pystyn, jos haluan.
Raili Miettinen
Syksy 2021