Naapurin Sirkka oli johtaja leikeissä. Hän oli vanhin, rohkein ja hyvin kekseliäs. Yhtenä kesänä päätimme, että pihaamme on saatava leikkimökki kuten heilläkin oli. Jostain löysimme laudan pätkiä, joita pystytimme maahan, ensin nurkat ja sitten seinät, lopuksi katto. Kattoon asti emme päässeet, seinätkin jäivät ja lopulta muutama lauta törrötti maasta. Meillä olikin jo kiire tutkia maastoa vähän kauempaa. Juoksimme metsän reunaan ja siellä meitä odotti kummitustalo, jossa piileskeli peto, jolla oli valkoinen silmä ja verinen nahka. Kylläpä pelotti! Todellisuudessa ladossa säilytettiin muutamia vanhoja hirsiä ja säkkejä. Teimme retkiä lähimaastoon jopa kilometrien päähän. Metsälammessa meistä neljästä tytöstä Eila ja Ulla uskalsivat uimaan ja syksyllä suuntasimme suolle karpaloita poimimaan. Marjan poiminta olikin hyödyllistä. Mustikat, lakat, puolukat löytyivät yhdessä helposti.
Mervi oli sitä mieltä, että meidänkin, hänen ja minun, on
saatava tutustua maatalousnäyttelyyn. Hän löysi isän takin taskusta muutaman kolikon.
Juoksimme kylätielle, naapurin tytöt Ulla ja Sirkka liittyivät seuraamme, mutta
päästyämme näyttelypaikalle, totesimme, että mitään toimintaa ei vielä ollut. Iso
peliteltta keskellä toria kiinnosti ja kuikimme teltan oven raosta sisään, kunnes
telttaa hoitava mustasilmälappuinen omistaja Rönkä hätisteli meidät pois. Koska meillä oli vähän rahaa, ostimme koko
rahalla mustaa purukumia, suun täydeltä ja palasimme kotiin kuulemaan nuhteita.
Muutamia muitakin ”karkumatkoja” teimme. Juoksimme uimaan Pyykkirantaan tai Suholan rantaan.
Kiipesimme lähellä olevaan uuteen Kakkomäen kolmiomittaustorniin maisemia ihailemaan.
Pelotti, mutta näkymät olivat huikeat.
Koska perheessämme lapsia oli paljon, hoidimme pienempiä äidin
ja mummon apuna. Siivous, pyykinpesu ja navettatyötkin kuuluivat usein
tehtäviimme. Olin varmaan alle kouluikäinen, kun juoksimme siskon kanssa
antamaan lehmille päiväheinät. Lempilehmäni oli Leila, tummanruskea, muutamia
valkoisia laikkuja ympäri vartaloa, hiljainen. Heinät olivat kuivia ja muistan ihmetelleeni,
miten sininen kaunis orvokki oli säilynyt heinien seassa kuin uutena. Annoin
Leilan syödä orvokin ja toivoin löytäväni niitä enemmänkin hänelle.
Muutamaa vuotta nuorempi veljeni Ilkka leikki kylän poikien
Tuomon ja Eskon kanssa ja talvella saatoimme kaikki lapset laskea yhdessä mäkeä
ja olla lumisotasilla. Kerran saimme idean työntää iso ”korjareki” navetan ylisille
ajusiltaa pitkin. Koska lunta oli paljon, reki vietti hyvin alas siltaa pitkin
ja laskimme porukalla. Ahtauduimme rekeen, saimme hyvät vauhdit isolla porukalla.
Mutta siihen huvi loppui, kun reki kaatui kesken matkan ja minä jäin reen alle.
Vasen käsivarsi ja puristuksiin ja kun sain sen vedettyä reen laidan alta, käsi
olikin oudon muotoinen. Kyynärpää lähti sijoiltaan, seurasi lääkärireissu ja käsivarsi
pakettiin. Muutaman kerran oli jo vaara
hukkua lumeen ja ainakin kerran minut jouduttiin vetämään ylös hangesta. Kun isä
tuli metsätöistä kerroimme hangessa uppuroinnista, hän sanoi joka ilta ihmettelevänsä,
että talo oli vielä pystyssä!
Kesällä oli pojillakin erilaista liikuntaa. Kun pojat olivat
Veikko Kankkosia talvella mäkihypyssä, kesällä seiväshyppy ja Pentti Nikula
olivat esimerkkinä. Ilkka ja Tuomo rakensivat oman hyppypaikan, sahajauhot
pehmikkeinä, seipäät, laudat ja riu´ut telineinä.
Ilkka teki” ennätyksiä” tässä samoin kuin juoksussa ja talvella hiihdossa.
Meille tytöille Ullalle, Merville, minulle, Eilalle ja Sirkalle
oli ruutuhyppely jo heti pääsiäisen tienoilla pihamaan kuivuttua tärkeää.
Vuorot määräytyivät lorujen avulla kuten ”ulle dulle doff, kinkelaare koff,ulle
dulle kinkelaare, ulledulle doff ,tästä pelistä pois”.
Arja Tikkanen
21.4.2024