Mikä on mielestäni pelottavin liikenneväline. No sehän on tietysti lentokone. Voisikohan elämäni jatkua ilman lentokoneeseen astumista.
Lapsuudessani pelkäsin lentokoneen ääntä, sillä se tiesi pommikoneen lähestymistä. Joskus montakin kertaa päivän aikana. Pommia pudotettiin kotikylääni ja niitä tuli meidänkin maille.
Onneksi
ihmiset loukkaantuivat vain sirpaleista. Tätini joutui tulituksen kohteeksi
ollessaan palaamassa vahtimisvuoroltaan tornista. Siellä aina oli muutama nuori
tyttö vuorossa ja he ilmoittivat ryssän koneitten tulosta kylään. Kohteena oli
rautatiesilta, joka katkaisi yhteyden Inkeroisten ja Haminan välillä.
Sodan jälkeen lentokoneet tulivat talvisin jäälle ja lennättivät ihmisiä maksusta. Me Hovin tytöt pääsimme ilmaiseksi, kun Veikko Karu oli isäni hyvä ystävä. Hän oli isälle sanonut, että tytöt jäälle ja lentämään. Samaan lentoon kuin minä tuli kaksi sukulaispoikaa ja pojat pyysivät Veikkoa tekemään temppuja ilmassa. Kohta niitä temppuja tuli. Kauhein oli koneen ympäri pyöriminen. Silloin jo ajattelin, että oli viimeinen kerta koneessa.
Suomen maajoukkueessa ollessani tuli Ruotsissa Norrtköpingissä yrittäessämme laskua kaksi kertaa punainen katto eteemme. Eipä muuta kuin paluu Tukholmaan ja odottamaan sään paranemista. Tämän suunnistajien joukkueenjohtaja oli Tokmannin johtaja Birger Lönnberg ja hän lähtiessämme sanoi: ”Muut saavat istua missä haluavat, mutta tämä nuorin joukkueesta tulee eteen viereeni.” Lensimme Karhumäen koneella ja siinä oli matkustamosta näkyvyys ulos läpi ohjaamon. Siitä se lentopelkoni vain voimistuin. Päätin, että jos kotiin selvitään, niin en ikinä lennä.
On sanonta: ”Sellaista sanaa ei sanota, ettei se tiellä vastaan tule.” Kohdallani on niin käynyt. Olen kaksi kertaa voittanut matkan ulkomaille. Ensin Lontooseen ja sitten Las Palmasiin.
Lontoon onnistui hyvin. Matka oli erään lehden palkintomatka ja sen huomasi, sillä käyttörahaakin annettiin iso summa.
Las Palmasin matkalla sain maissa kokea pelkoa. Ensin pelkäsin vuoristoteitä, joitten vierellä oli syvät putoukset ja sitten sattui sinne suurin myrsky, jota ei oltu ennen nähty. Palmut taipuivat voimakkaasti ja ilma oli täynnä lentävää kamaa. Suuret esineet vain vilisivät ikkunan ohi. En ole sellaista muulloin nähnyt, vaikka olen trompinkin kokenut kotikylässäni.
Näiden ulkomaan matkojen jälkeen päätin etten koneeseen astu. Ja taas on peruttava sanontani.
Voin Speden peliin osallistumisen ja matka
kustannettu lentäen. Meno onnistui hyvin, mutta takaisin tulo kauheaa.
Pienikone ja kova lumisade. Ei näkynyt kuin lunta ympärillä. Naiset itkivät,
ettei ikinä Kuopioon selvitä. Vastassa olijat olivat varmoja, ettei se kone
sietä tule, mutta tulihan se.
Viimeinen oli niitti lentoihini ja se on pitänyt vuosikaudet. Mikähän siinä on, että kohdalleni aina on näin sattunut. Voihan sitä kadullakin lentää nii kuin kirjoituspiiriin mennessä. Päivämäärä 12.11 on aina mielessäni. Sekin oli lentämistä.
Reetta Väänänen
Syksy 2022