Emo hyväilee kasvojani. Tuntuu
ihanalta, sillä olen hänen kanssa keskellä isoa lammaslaumaa,
jonka johtajana on lammasten Hyvä Paimen.
-
Juoksehan Pikku karitsani, Emo kehottaa minua.
-
Täytyy päästä eteenpäin, hän jatka.
Meillä kaikilla on turvallinen olo
laumassa, sillä kuljemme tiivisti kylki kyljessä. Hyvä Paimen
johtaa rakastavasti vihreille niityille ja virvoittavien vetten tykö.
Lauma juoksee, sillä meidän täytyy päästä lepopaikalle ennen
pimeän tuloa.
Alan jostain syystä vilkuilla
sivulleni. Tuolla kaukana on huikean kaunis niitty. Mitä siellä
mahtaa olla? Päätän vain pikkuisen kurkistaa ja hiljaa hiippailla
lähelle pensasta, jonka suojaan joudun nopeasti. Etenen mielenkiinnon vallassa.
-
Tuolla on virtaava, kaunis joki,” huudahdan riemuissani.
-
Voi, en pääse sen yli, sillä virta on liian syvä.
-
Mihin olen joutunut! huudan pelon vallassa. Katson taakseni, enkä näe enää laumaa.
-
Missä se vihreä niitty on, jonka näin vielä laumassa ollessani.
-
Emo! huudan, mutta kukaan ei vastaa.
-
Tässä varmaan pitää vain mennä eteenpäin. Yritän eteeni tulevalla tukilla lähteä virtaa ylittämään, mutta koivillani on vaikea pysyä liukkaalla tukilla ja yht`äkkiä näen vastarannalla jotain kiiluvaa.
-
Nyt saan hyvän paistin, sanoo kiiluvasilmäinen susi ja ui kohti tukkia. Se nappaa niskastani ja porskuttaa rantaan minua retuuttaen. Rimpuilen kauhuissani ja pääsen kuin pääsenkin irti ja juoksen niin lujaa kuin koivistani lähtee.
Kipittäessäni huomaan ajautuneeni
ihmislaumaan, ja kuulen heidän juttelevan innoissaan Santiago de
Compostelaan vaelluksestaan ja että lähestymme Sarrian kaupunkia.
Juoksen matkalaisten vieressä enkä oikein tiedä, kuinka pitkä
matka sinne vielä on. Kaikilla roikkuu rinkasta kampasimpukan kuori.
Tunnen itseni yksinäiseksi, sillä
tämä lauma on aivan erilainen, kuin oma laumani. Ero on siinä,
etteivät vaeltajat kulje niin lähekkäin kuin omassa laumassani
kuljetaan, eikä johtajana ole Hyvä Paimen. En ainakaan näe Häntä,
ajattelen. Lähelläni ei ole lämmintä Emon kylkeä ja huomaan ,
että itku puskee kurkkuun.
-
Bääää, bääää,” tulee väkisin ilmoille. Matkalaisryhmä katsoo ihmeissään ikäänkuin vasta nyt he huomaavat, että mukana vaellan minä, pieni Karitsa.
-
Kuinka se on täällä, he ihmettelevät, mutta unohtavat pian, sillä heillä on vilkas keskustelu menossa.
Olen nähnyt useaan kertaan vihaisen
näköisen, ison miehen. Hän tuijottaa minua pelottavasti.
-
Bueno camino” , matkalaiset huutavat toisilleen. Osa heistä etsii tästä läheltä refugion ja osa jatkaa matkaansa toisiin majapaikkoihin. Refugion isosta huoneesta matkalaiset valitsevat omat sänkynsä ja lähtevät etsimään baaria tai ravintolaa. Minä jään tähän porukaan ja aion makoilla omassa sängyssäni vain, sillä pelottaa ja väsyttää eikä ole nälkäkään.
Pitkän ajan kuluttua vaeltajat
asettuvat omiin sänkyihinsä refugiossa ja huoneeseen tulee täysi
hiljaisuus.En millään saa unta ja minua alkaa
itkettää, on ikävä Emoa. Yritän nyyhkiä hiljaa:
-
Bä-ä-ää. Bää-bäää-bääää!
-
Kuka hullu täällä pääpättää, sanoo vihaisen näköinen mies aivan minun vieressäni.
-
Nyt ole hiljaa, tai teen jotakin. Itken kahta enemmän, sillä minua pelottaa.. Kyyneleeni kastelevat koko tyynyn. Vihaisen näköinen mies nousee istumaan ja huutaa:
-
Nyt tiedän, mitä tehdään! Herätkää kaikki! Grillaamme tämän jäärän tänä yönä, niin saamme paistia. Jokainen nousee istumaan ja vihaisen näköinen mies tarttuu kurkkuuni. Eräs matkalainen tulee auttamaan häntä, ja sanoo haluavansa lampaantaljan, koska jalkojansa palelee.
Aivan äkkiä häikäisevä, kirkas
valo täyttää huoneen. Kaikki säikähtävät. Vihainen mies
kalpenee. Hyvä Paimen ilmestyy, tulee hymyillen luokseni, nostaa
kaikkien nähden olkapäälleen ja vie minut hetkessä takaisin
niitylle, omaan laumaani, huolestuneen Emo-äidin turvalliseen
syliin. On pimeä yö ja koko lauma makaa rauhallisesti syvässä
unessa. Nukahdan pian.
Räpyttelen silmiäni. Loimutettu lohi
tuoksuu ja markkinamiehet huutelevat ihmisille kutsuhuutoja omien
pöytiensä luokse.
Lampaanvillapeiton myyjä katsoo
kysyvästi, ostanko peiton, kun ajatuksissani sitä hyväilen.
Haukotellen vastaan: ”Bueno camino ja lähden kotiin kolme vuotta
sitten ostamani lampaanvillapeitteen syliin ja tunnen kuinka
emolammas hengittää vieressäni.
Liisa
Voutilainen
13.10-18