Roikotin kipeää kieltäni ja huusin
täyttä kurkkua. ” Senhän siitä saa, kun nuolee potkukelkan
jalasta talvipakkasella,” äiti sanoi, ”No, kun ei potkukelkka
liiku minnekään”, vastasin.
Opin sen, etten rautaa
saa nuolla pakkasella, myös
että vaatetta pitää olla paljon, kun lähden ulos. Sairastin
kipeää kieltäni ja mieltäni jonkin aikaa.
Tammikuun pakkasessa on toisaalta
kaunista, mutta toisaalta hirvittävää. Aivan kuin olisi vaaniva
”musta aukko”, joka imee sisäänsä sammuneita tähtiä
taivaalta, ja myös sellaisia ihmisiä maanpäältä, jotka eivät
osaa kunnioita luontoa.
Kaunista katsottavaa on talvella
luonnossa paljon, kuten tykkylumipuut. Ne ovat hurmaavia, jotka
muistuttavat valkoisia ihmiskääpiöitä. Näiden tuntumassa
hiihtäminen on ollut minulle kuin sadussa vaeltamista. Kaikilla
kaamosajan väreillä on oma paikkansa. Aurora Borealis tanssii
huikeissa, kirkkaissa väreissä kireinä pakkasöinä. Mitä
syvemmälle yö etenee, sitä loistokkaimmin se sateenkaaren väreissä
hulmuilee, lainehtii jopa räiskyy.
Venus, aamutähti tuikki iloisesti
tammikuun pakkasessa matkallani Vänärin uimarantaan Se säteili
eteläisellä taivaalla. Naisporukalla uima-asuissa, katselimme
planeettaa ja väittelimme. Erimielisyys syntyi tähden aitoudesta,
koska eräät olivat varmoja, että tähti oli sateliitti.
Kerran työssä ollessani minun piti
tavata sairaalasta päässyt vanhus hänen kodissaan. Siellä minulle
neuvottiin tarkasti tie hänen luokseen. Saavuin tienristeykseen,
käännyin oikealle, kun huomasin ajavani pelkästään traktorilla
ajettua tien tapaista. Vasemmalla en nähnyt taloa, niin kuin
sanottiin. Kapea tie mutkitteli ja kapeni entisestään ja aika-ajoin
autoni maha otti lumeen kiinni. Mutta pääsin eteenpäin. Alkoi
hirvittää. Mihin tämä tie vie, ja se veti koko ajan alaspäin.
Mistä voin palata takaisin, sillä nyt olin ajanut kilometrejä,
eikä autoa voinut kääntää. Alkoi hämärtyä ja sinistyä.
Pakkasta oli likemmäs kolmekymmentä astetta. Jonkun ajan kuluttua
huomasin yllättäen talon ja käännyin sinne. Kaksi keski-iän
ylittänyttä miestä seisoi karvareuhkat päässään ja sanoivat,
ettei kukaan koskaan ole talvella ajanut henkilöautolla tänne.
He keittivät vahvat kahvit ja
hetimiten lähdimme ulos pohtimaan, kuinka pääsen takaisin.
Nuorempi miehistä otti lapion olalleen ja hiekkaa säkin pohjalle ja
lähti kävelemään autoni perään ja auttoi vaikeimmissa
paikoissa. Olen heille kiitollinen. En joutunutkaan tuntemattomaan
”mustaan aukkoon”. Tilanne oli kuitenkin vakava, sillä minulla
ei ollut riittävästi pakkaseen tarvittavia vaatteita ja täydellinen
pimeys tuli pian. Luontoa täytyy kunnioittaa, elää ja
olla sen ehdoilla, muuten voi joutua pulaan. Kävin vanhuksen luona seuraavana
päivänä. Hän asui poikansa perheessä.
Lähes kaikki tuntevat Dominick Arduin
tarinan. Melkein koko maailma järkyttyi ranskalaisen seikkailijan
katoamisesta, yrittäessään uhkarohkeasti lähteä tavoittamaan
maantieteellistä pohjoisnapaa. Maaliskuun alussa 2004 hän läksi
määrätietoisesti, huonosti valmistautuneena uudelleen, vuoden
takaisen yrityksen jälkeen Venäjän Khatangasta kohti Cape
Arcticheskyn rantaa. Tästä hän lähti valloitusmatkallensa
jäämerelle hiihtäen perässään kajakki ja ahkio. Pelastuspuku
puuttui ja ahkiokin oli testeissä vuotanut. Iso virhe oli myös
kajakin koko. Dominick halusi lasten kajakin, sillä hän oli vain
158 cm pitkä ja hoikkarakenteinen.
Lähtö oli hänestä viimeinen
havainto, sillä tämän jälkeen Dominickiin ei saatu enää
yhteyttä. Tukijoukot tulivat tietämään, että kolmen kilometrin
railo oli ilmestynyt jäämereen rannan lähelle viime hetkessä ja
isot jäälautat ajalehtivat myrskytuulen mukana jäämeren hyisessä
aallokossa. Alueella oli tunnetusti myös jääkarhuja.”Musta aukko” imaisi Dominickin.
Vaikka kuinka olisi valmistautunut, luonto sanoo viimeisen sanansa.
Kammottavaa on ajatella, kuinka
pienikokoinen alle viisikymppinen nainen taisteli hirvittävässä
pakkasessa, jäämeren pimeissä aallokoissa murskaavia jäälauttoja
vastaan.
Hän halusi olla maailman ensimmäinen
nainen, joka valloittaisi pohjoisnavan.
Liisa
Voutilainen
15.2.-19