Seison
ison peilin edessä ja katselen itseäni. Näen keski-iän jo aikoja
sitten ohittaneen naisen. Huomaan, että kroppani paljastaa monet
kymmenet laihdutuskuurit ja ylensyönnit, sillä ylimääräistä on
niin vyötäröllä kuin takamuksissakin ja reisissä. Kaikkialla on
mielestäni jotain yli. Mutta kohotan kasvoni ja sanon itselleni:
”Mitäs tuosta.” Voihan sitä kroppaansa kohottaa vaikka miten ja
onhan olemassa monenlaisia voiteita ja seerumeita. Tietysti
nuorennusleikkaus olisi paikallaan, mutta mitä sitten. Minä olen
senkin jälkeen minä. Leikkausta en halua.
Katson
silmiäni. Ne ovat huolen täyttämät, niin kuin aina. Nikkilän
mielisairaalassa diakonissaopiskeluvuosina eräs komea miespotilas
kirjoitti minulle runon: ”Suuret ja surulliset silmät”. Minun
silmiini on jäänyt äidin sylin ikävä. Minä vanhimpana lapsena
menetin sylin kahta vuotta nuoremmalle siskolleni ja olin siitä
lähtien – ”sinä vanhempana”. Oli todella vaikeaa. Sitten
kahden vuoden kuluttua syntyi kaivattu poikalapsi, joka ilman muuta
sai isän sylin. Agraariyhteiskunnassa pojalla oli paikka
maalaiskodissa ja isän sylissä. Perhekuvassakin sisko istuu äidin
sylissä ja veli isän, minä keskellä.
Katselen
hiuksiani peilistä. Ruskea tukka näyttää ohuelta ja värjätyltä.
Jokin aikaa sitten luulin, että minulta lähtee koko tukka, kun
alkoi pelottavasti jäädä hiustukkoja kampaan. Lapsenakin hiukseni
oli ohuet, mutta onneksi niitä oli paljon. Aamuisin istuin siskoni
kanssa tukat hajallaan tuvan penkillä ja odotimme äitiä
letittämään. Siskoni hiukset olivat vahvat ja oljenkeltaiset. Ne
olivat hyvä letittää ja äiti laittoi siniset rusetit. Sitten hän
letitti minun tukkani, rusetit myös ja alkoi huokailla, että
hänenkin pitäisi jo päästä itseään laittamaan, ja että
aamuisin menee aivan liikaa aikaa tyttöjen hiusten letittämiseen.
Äiti kampasi sitten oman ruskean tukkansa ja laittoi sen kireälle
nutturalle ja lähti opettajan tehtäviin kyläkouluun.
Kömmin
vuoteelleni ja vedän peiton pääni yli. Lapsena ja aikuisenakin
pelkään, suljettuja paikkoja. Kylällämme eräässä isossa
talossa pidettiin häitä, jossa oli paljon väkeä. Kun kutsu
kuului, että syömään, ihmiset ryntäsivät hirveällä raivolla,
ja minä olin jäädä heidän jalkoihinsa. Se oli kauhun hetki pikku
tytölle. Huusin niin paljon kuin jaksoin äitiä, kuitenkaan hän,
eikä kukaan muukaan tullut auttamaan.
Elämän
jäljet näkyvät kasvoistani, kivut, hylkäämiset ja syvät
pettymykset. Koen, että olen pelännyt eniten hylkäämisiä.
Kaikkein kovin hylkääminen oli avioero kolmenkymmenen aviovuoden
jälkeen. Joku sanoi minulle, että kun tästä selviän, koen
vapauden valoisana ja olen paljon vahvempi kuin aikaisemmin. Niin
minä olen kokenut. Vaikea on sanoa, mutta nyt vasta uskallan nähdä
elämää. Minun on täytynyt oppia rakastamaan itseäni. Olen
iloinen rypyistä silmieni ympärillä, sillä ne kertovat sydämen
pohjasta asti lähteneistä nauruista ja iloista.
Katson
itseäni peilistä ja näen hymyilevän, lempeän katseen.Elämä
on mielenkiintoista ja rikasta. Niin uskon.
Liisa
Voutilainen
30.10.-18