On keskipäivän helle Sykar-nimisessä
Samarian kaupungissa. Kadut ovat tyhjät, sillä ihmiset ovat
vetäytyneet pitämään siestaa. Kurkistan varmuuden vuoksi ristikon
takaa, liikkuuko kadulla ketään. On hiljaista ja niin lähden
nopein askelin kohti Sykarin kaivoa.Kaupungin naiset ovat usein iltaisin
kaivolla yhdessä. He haluavat ilakoida, laulaa, jutella kuulumisia
ja jopa tanssiakin.
Minulla ei ole mahdollisuutta kylän
naisten yhteisiin hetkiin.Ruukku ja köysi olallani laskeudun
nopeasti kivikkoista polkua, vuoren rinnettä alas vesilähteelle.Lähteelle päästyäni ihmettelen,
näenkö oikein, sillä tuntematon ihminen istuu kaivon reunalla, ja
on kovin väsyneen oloinen.
-Anna minun juoda astiastasi, mies
sanoo.
-Pyydätkö sinä, joka olet
juutalainen, juotavaa samarialaiselta naiselta, kysyn häneltä.
Tiedän, että juutalaiset eivät ole missään tekemisissä
samarialaisten kanssa, eteenkään naisten.
-Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala
on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa,
pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi elävää vettä, mies
sanoo.
Yritän kertoa hänelle, että eihän
hänellä ole edes astiaa ja kaivo on hyvin syvä. Miten hän
lähdevettä ottaisi?
-Tämä kaivo on saatu isältämme
Jaakobilta, joka joi vettä ja sitä joivat myös hänen poikansa ja
karjansakin, sanon miehelle.
-Joka juo tätä vettä, hänen tulee
uudelleen jano, juutalainen jatkaa, mutta joka juo minun antamaani
vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä
annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuiseen elämään.
-Herra anna minulle sitä vettä,
silloin minun ei enää tule jano, eikä tarvitse käydä täällä
veden haussa, kuiskaan hädissäni. Ja yhtäkkiä juutalainen sanoo:
-Mene hakeman miehesi. Kauhistun, sillä
vastaamalla hänelle totuuden, joudun paljastamaan yksinäisyyteni,
suuren häpeäni ja pelkoni.
-Ei minulla ole miestä, vastaan ja
olen hiljaa. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Painan pääni alas
ja odotan halveksivaa naurua ja ivaa, niin kuin muut tekevät.
Juutalainen vastaa:
-Totta puhut, ei sinulla ole miestä.
Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole
sinun miehesi.
-Sinä puhut totta, vastaan hänelle.
Pelottaa.
Peitän kasvoni ja odotan kovaa
puhetta, kuinka huono ihminen minä olen ja todella syntinen nainen.
Kyllähän minä sen tiedän. Tiedän liiankin hyvin. Juuri ihmisten
ivan ja naurun takia en uskalla liikkua kuin siestan aikaan ja joskus
pimeällä.
Kun nostan varovasti päätäni ja
siirrän huivia pois silmiltäni, huomaan juutalaisen katseen. Siinä
katseessa on anteeksiantoa ja rakkautta. Hän katsoo minua, niin kuin
minä olisin hänen ainokaisensa, puhdas ja viaton.
Juutalainen mies jatkaa puhettaan:
- Tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin
kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat hengessä ja totuudessa.
Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Vastaan hänelle:
- Minä tiedän kyllä, että Kristus
tulee.
- Minä se olen, minä, joka tässä
puhun, juutalainen mies vastaa. Minä olen Messias.
Sydämeni täyttyy rauhalla ja ilolla.
Ruukku saa jäädä siihen, juoksen
kaupunkiin ja huudan ikkunaristikoiden luona ja kaduilla
kiiruhtaessani, että tulkaa katsomaan miestä, joka kertoi kaiken
minusta, mitä olen tehnyt.
Olisiko hän Messias?
Kaupunkilaiset ovat ihmeissään,
rientävät kaivolle ja tulevat Jeesuksen luo.
He kuuntelevat Hänen sanoja janoavina,
kuin tarvitsisivat kaivon lähdevettä parempaa, elävää vettä.
He pyytävät häntä jäämään
pitemmäksi aikaa, sillä halu kuulla Jumalan sanaa on valtava.
Monet ihmiset uskovat Jeesukseen. Hän jääkin vielä heidän
pariinsa pariksi päiväksi.
-On se ihmeellistä, että olen
kohdannut Jeesuksen. Koen olevani vapaa ja iloinen. Saan elää juuri
sellaisena, miksi Jumala on minut luonut. Tuntea syntisyyteni, mutta
samalla olla armahdettu!
Jeesus ja samarialainen nainen
Joh.4.luvun mukaan.
Liisa
Voutilainen