”Tule saareen Paavo”, Riitta-vaimo
kutsuu miestään, hänen kuolinkamppailunsa keskellä Joonas
Kokkosen ”Viimeiset kiusaukset” – oopperassa. Yhdeksäntoista
vuotta aikaisemmin kuollut Riitta ilmestyy tuskaiselle Paavolle. Hän
availee veräjän poikkipuita kuolevan päästä puolelleen.
Paavo Ruotsalaisen eläessä
(1777-1852) Aholansaaresta muotoutui herätyksen, körttiläisyyden
keskuspaikka. Sitä se on suureksi osaksi edelleenkin. Paavon
pirtissä, joka on toiminut aikoinaan savupirttinä, on kesäisin
rippikoululeirejä, seuroja ja muita hengellisiä tapahtumia.
Maaliskuun alku näyttää heleältä
ja aurinkoiselta. Olen tullut Upi - ystäväni kanssa viikonlopuksi
saareen kodalle vapaaehtoistyöhön. Hänen tulee keittää
nokipannukahvia ja minun paistaa muurinpohjalettuja. Upi asettelee
koivupuita keskellä olevaan, isoon tulisijaan ja sytyttää valkean,
joka roihahtaa komeaan liekkiin. Myös minua hän auttaa ja sytyttää
kaasun muurinpohjapannun alle. Lämmitän pannua, sillä tiedän,
että sen tulee olla ritisevän kuuma letuille. Isohko nokare voita
ensin pannulle ja heti kauhalla ympyrän muotoon taikinaa, jota
levitetään varovaisesti pikku lastalla. Näin letusta tulee
tasainen ja jokseenkin muurinpohjaletun näköinen. No, ensimmäinen
halkeaa, kun alan sitä kääntää. Pannulle tulee iso lettukasa,
joka on osaksi paistunut, osaksi taikinainen. Niinhän aina
ensimmäinen! Upi touhuaa rauhallisena tulisijan edessä väännellen
ritilöitä, joiden päällä on kaksi isoa, mustaa pannua, toinen
kahvia ja toinen kiehuvaa vettä varten. Hän tietää oman hommansa
aivan tarkkaan. Kotaan alkaa levitä rasvan, lätyn ja kahvin
tuoksua.
Ensimmäiset vieraat saapuvat. Olen
saanut muutaman letun valmiiksi ja Upilla on täysi pannu vahvaa
kahvia. He tulevat pääasiassa Tahkolta ulkoilman raikkaina ja
punaposkisina.
Seuraavana päivänä ei näy yhtään
kodalle tulijaa. No selvähän se! Kuka nyt tällaisena,
lumisateisena, tuulisena päivänä uskaltautuu Syväri-järven
jäälle hiihtämään. Tuuli pääsee vaatteiden läpi ja näkyvyys
on aivan olematon. Paavon pirtti seisoo harmaana aivan
kodan vieressä. Menen sinne. Upi jää päivystämään.
Luen saaresta kertovia esitteitä.
Paavoa kuvataan muun muassa ”erämaan profeetaksi”, josta tuli
1800-luvun alkupuolella merkittävä herännäisjohtaja ja
vaikuttaja. Ruotsalaisen asema perustui ennen kaikkea hänen
taitoihinsa uskonnollisena opettajana ja sielunhoitajana, mutta myös
hänen kannattajajoukkonsa vahvuuteen sekä lukuisiin matkoihinsa
ihmisten parissa. Riitta-vaimon kanssa heillä oli seitsemän tyttöä
ja yksi poika Juhani, joka murhattiin. Kuuleman mukaan hirmuteon
syynä oli naapurikateus. Elämä oli hyvin ankaraa ja Ruotsalainen
kutsuikin sitä ”petäjävapriikin korkeakouluksi”. Leipää
jouduttiin tekemään männyn nilakerroksesta valmistetusta jauhosta.
Paavo opetti, että ” ihminen voi
vain ikävöidä ja odottaa, kunnes Jumala ilmoittaa itsensä. ”
Hän kutsui oppiaan ”salatuksi viisaudeksi”. Aholansaaresta tuli
oman aikansa sielunhoidollinen keskus. Ihmisiä virtasi aivan jonoina
hänen luokseen. Heillä oli monenlaista hätää ja sairautta.
Seuraavana päivänä on ilma kylmä,
mutta huikaisevan kirkas ja aurinkoinen. Paavon pirttikin näyttää
valaistuneen auringon voimasta vitivalkoista lunta vasten.
Saareen virtaa ihmisiä jonona, kuin
Paavo Ruotsalaisen aikana. Hiihtolomalaiset Tahkolta ja muualtakin
haluavat vierailla kodalla, päätalossa ja Paavon pirtissä. Upilla
ja minulla on kiirettä. Kotaan on kietoutunut erillaisten hajujen,
iloisen rupattelun ja naurun yhteenliittymä. He huutavat kilvan:
”Mulle viisi lättyä”. ”Mulle kolme”. ”Mulle kuusi.”
Lättypannu kypsyttää lättynsä
omassa rauhassa. Jos emäntä hermostuu, hermostuu pannukin ja siitä
seuraa vain muurinpohjalettukasoja. Arvioimme, että päivän aikana on
käynyt noin viisikymmentä henkilöä.
Paavo Ruotsalaisen persoona ja tarina
puhuttelevat edelleen saaressa vierailijoita.
Liisa
Voutilainen