Lintulaudan
ympärillä on valtava kuhina. Talitintit, punatulkut hömötiaiset, viherpeipot ja
keltasirkut tuijailevat kiihkeästi saadakseen päästä syömään Lintumummon
laudalle panemia siemeniä. Katselen kuusen oksalta, sillä en väkisin pyri
toisten seuraan. Nyt näyttää siltä, että tuossa laudan nurkassa on tilaa.
Pyrähdän sinne. Vielä on jäljellä auringonkukan siemeniä ja rouhittuja
pähkinöitä. Pähkinärouhe on mieluista. Ahmin niitä nokan täydeltä ja pyrähdän
nopeasti ison kuusen oksalle syömään ja samalla seuraamaan laudalla olevaa
syömistouhua. Yhä edelleen sinne on tungosta. Uusi lintu on tullut, ettei vain
minun serkkuni varis. Kyllä, varis se on ja muut lähtevät kiireesti pakoon.
Varis ei syö, niin kuin muut, vaan sotkee ja pudottelee osan siemenistä maahan.
Ikkuna avautuu ja Mummo puukauha kädessään huitoo varista pois näkyvistä.
Minäkin rääkäisen: ” Kräääk, kräääk, mene tiehesi, senkin rosvo!” Lintumummo
lisää siemeniä laudalle ja laittaa talipallon lintulaudan katossa olevaan
koukkuun. Taas on iso lauma lintulaudalle pyrkijöitä. Sinitiainen ja
varpunenkin siellä nokkivat tulenpalavalla kiireellä.
Olen tullut
varovaiseksi erään vakavan tilanteen seurauksena. Yhtenä lopputalven aamuna
olin tähystyspaikallani kuusenoksien suojassa kun havahduin, ettei ketään ollut
laudalla. Lähdin syöksyen aamiaiselleni, kun huomasin puolitoreissa olevan
hiiren lintulaudalla. En ehtinyt kuin säikähtää, kun kissa oli minun niskassani
ja pudotti syömispaikalta maahan. Onnekseni hiiri alkoi vikistä, jolloin kissa
jätti minut. Hetken ajattelin, että nyt ovat päiväni päättymässä, sillä toinen
sivu oli kipeä. Lentäminen oli vaikeaa. Oksalla huomasin, että minulta puuttui
yksi hienoista, sinisenharmaista sulistani: ”Krääk, krääk,” rääyin raivoissani,
sillä kaunis pukuni on minulle suuri ylpeyden aihe.
Lennän
omalle oksalleni suojaan, nojaan kuusen runkoon ja mietin omaa linnunelämääni.
Tämä on minun kotiseutuani ja täällä isojen kuusien siimeksessä olen elellyt
koko ikäni. Lintumummon lintulaudalta olen talvisin pääasiassa saanut ruokani.
Kesällä syön hyönteisiä, matoja ja hedelmiä. Esilintuni ovat kaivaneet jopa
tunkioita, joita aikoinaan oli joka paikassa. Silloin meitä saatettiin sanoa
paskonärheiksi. Niin, olen minäkin syönyt linnun munia. Se ei näytä olevan
suotavaa, koska siitä tulee hirveä huuto, piipitystä, rääkymistä jopa päälle
hyökkäämistä.
Eräänä
päivänä Mummon poika tuli ja nikkaroi isomman lintulaudan pienemmän tilalle. Se
on aivan Mummon ikkunan tasalla. Nyt Lintumummo voi seurailla meitä päivät
pitkät.
Kerran taas
lentäessäni laudalle, huomasin hänen seisovan aivan ikkunan ääressä. Hän katsoi
minua iloisesti ja hymyili: ”Sinä olet kaunis lintu, metsän jalokivi!”. ”Krääk,
krääk”, kiitin vain ja lensin pois.
Pian alkavat
pesimäpuuhat. Olen puolisoni kanssa korjaillut aikaisempaa pesää ja tukkinut
risupesäämme sammaleella ja lisärisuilla. Kun puolisoni on muninut munat ja
hautonut niin pian on lisää tulossa Lintumummon uusia lintulaudalle syöjiä.
Liisa Voutilainen