 |
Omat lapset mökin rannassa 45 vuotta sitten
|
- Tähän kivelle olen parini kanssa rakentanut pesän. Parini
hautoo juuri parhaillaan munia. Nyt ilmestyy tuohon rantaan joukko ihmisiä -
kuinkahan vaarallisia ne ovat? Yritän syöksyä niitä kohti: ehkä ne silloin pakenevat.
Eivät näytä nuo tunkeilijat mihinkään väistyvän, huitovat vain. No, istun taas
tähän kivelleni tarkkailemaan tilannetta.
- Kaksi poikasta näyttää kävelevät emon perässä
hiekkarantaan. Niillä on lapiot ja ämpärit siiventyngissään ja ne alkavat kaivella hiekkaa ja kahlata
rantavedessä. Emo vahtii niitä silmä kovana, niin kuin meikäläinenkin omiaan.
Ehkä ne eivät ole meille vaarallisia, katsotaan nyt.
 |
Lapsenlapset rannassa 30 vuotta myöhemmin
|
- Aika avuttomia nuo ihmisen poikaset. Eivät ne osaa uida
eikä niillä ole siipiä, millä lentää. Niillä on siipien paikalla vain
tuollaiset pitkät taittuvat ulokkeet. Mutta täytyy myöntää, että maalla ne
osaavat kävellä hyvin.
- Nyt kun meidän poikasemme ovat kuoriutuneet, olemme jo
tottuneet rinnakkaiseloon ihmisten kanssa. Me paimennamme poikasiamme ja
ihmiset omiaan. Varmaan ihmisetkin pesivät keväällä, koska poikaset näyttävät
jo noin vantterilta.
- Hoh, hoh! Kylläpä väsyttää! On tässä kivellä kulunut jo muutamia
vuosikymmeniä. Aina me parini kanssa palaamme keväällä tälle samalle kivelle
pesimään. Tuo ihmisemo ei näytä enää pystyvän munimaan, mutta ne aikaisemmat
poikaset ovat nyt vuorostaan pesineet ja tuoneet rantaan omat poikasensa. Niitä
vahtivat vanhempien lisäksi myös vanhaemo. Ihanhan nuo ihmiset käyttäytyvät
kuin lokkisuku, tekevät asioita isolla joukolla. Joskus joudun kutsumaan koko
suvun avuksi, kun ihmiset tulevat liian lähelle pesäämme uimaan mennessään. Ihmiset
näyttävät vanhetessaan oppivan uimaan, vaikka poikaset ovatkin meihin lokkeihin
verrattuna niin avuttomia.
- Nyt olen jo vanha ja seison yksin tässä kivellä. Parini
kuoli muutama vuosi sitten enkä jaksa enää taistella uudesta naaraasta. Seison
ja päivystän tässä viikosta toiseen. Sen verran muut lokit kunnioittavat
kokoani ja ikääni, että antavat minun hallita yksin kiveä. Näyttää siltä, että
tuo vanhaemokin istuu usein yksin rantatuolissa ja katselee järvelle. Varmaan
sitäkin väsyttää, kuten minua. Varmaan me molemmat muistelemme kaiholla
kiireisiä perheenruokkimisvuosiamme ja kaikkia maailmaan saattamiamme poikasia.
Niin nopeasti nuo vuodet menivät, lokin elämä on oikeastaan lyhyt. Taivas
hehkuu nyt kauniin oranssina. Kohta aurinko laskee.
Marketta Isotalo 2022
