Hän katsoo ikkunasta kadulle .Kymmenen senttiä on märkää
vetistä loskaa. Pian aura-auto työntää sen pois, jos niillä on aikaa tulla
tälle väylälle.
Pitäisi olla kauniit kummisaappaat tuohon keliin. Ei voi
käyttää noita vanhoja punaisia, ovat varmaan liukkaatkin. Hän panee jalkaansa
paksummat lenkkarit, joilla on kulkenut viime aikoina. Ne eivät ole liukkaat.
Runopiirin rouva tulee vastaan: Kurja sää. - Ei silmälasien pyyhkijät toimi.,
hän vastaa Molemmat naurahtavat.
Pian ovat kadut
sulat. Aurinko paistaa ja kaikki lumet sulavat. Eihän enää tule lunta.
Liukkaus tulisi uudelleen.
Samassa hänen kävellessä liukkaalle paikalle heilahdellen
saa pidettyä tasapainon.
Kevään tuoksua , mistä se tuli. Hajuvesikö vai mielikuva.
Hän kävelee ja muistelee. Martin oli silloin kuusi vuotta
vanha. Hän ja poika olivat syömässä kahdestaan
Poika sanoo: Jos
totta puhutaan , niin aarretta ei ole.
–
Eikö ole? Miksi ei?
–
Muumeissa. Se on hattivattienhohdetta.
Hän muistaa tuon hetken. Huomaa kävelevänsä loskassa
itsekseen.
Harmaata. Museon tornit näkyvät rakennusaitauksen takaa.
Hän miettii vielä tuota aarretta. Ajatus oli silloin , mitä
aarteita lapset ovat. Aarteita on muitakin
paljon, kun vain osaa etsiä.Hän muistaa kuinka poika lupasi kantaa isona, kun häntä oli
kannettu pienenä.
Nyt kantamisaika on. Kahdestaan he jaksavat , vaikka painoa
riittää.
Nyt tämä ”aarre” lukee ylioppilaskirjoituksiin.
Kevään siirtyessä kesään
juhlitaan. Sitten ei ole loskaa, vaan kirkas taivas. Hän kyselle
pojalta”tuleeko sinusta hääkäri”.
Oliko se äidin toivomus, kun hän niin totesi. Loskan
keskellä ihana toive.
Maija Silmärinen