Virginian ikätoveri kuokkaniemeläinen Anna Tolkki oli vuoteen
1925 mennessä käynyt läpi 13 synnytystä ja saanut elolle edistettyä 10 lastaan.
Lukemaan ja kirjoittamaan hän oli oppinut kansakoulua käyvän vanhimman
tyttärensä myötä. Annan lukemistoa eivät olleet Virginian kulttimaineeseen
nousseet kirjat, vaan Raamattu, virsikirja, katekismus ja ’Halullisten sielujen
hengelliset laulut – keskinäiseksi ylösrakennukseksi uskosta ja
kristillisyydestä näillä viimeisillä lopun ajoilla’. Mutta oman tilan hänkin
ymmärsi tarvitsevansa, kun miehensä jakoi omaisuutensa kolmen poikansa kesken
ja teki syytinkisopimuksen vanhimman poikansa kanssa. Annalle syytinki
tarkoitti, että hänelle aiemmin kuuluneet voi- ja kananmunarahat menivät nyt
miniän taskuun ja jokainen huivin ostokin piti aloittaa pojalta rahaa
pyytämällä. Eikä edes nuorimmalle, juuri ripille päässeelle Aino-tyttärelle, ollut
sijaa veljensä luona.
Virginia sai oman tilansa ja saattoi toteuttaa luovuuttaan
ja kirjailijauransa. Mutta niin sai Annakin oman tilansa. Anna vaati miestään
ostamaan läheisen, autiona olleen pienen mökin itselleen ja antamaan sinne
lehmän, lampaan, kanoja ja kissan. Eikä auttanut Antin muu, kuin kyyditä Anna
kimpsuineen ja kampsuineen sekä eläimineen omaan tupaansa samoihin aikoihin,
kun Virginia kirjoitti ja julkaisi kirjansa The Years (1937). Toimeentulonsa
hän hankki taas voita ja munia myymällä ja pesemällä pyykkiä naapureille.
Aino olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä, mutta Annalla ei
ollut rahaa ja isä-Antti ei antanut. ’Naimisiiha ne tytöt kuitenki männöö, ei
niien toinna kouluja käyä.’ Ainon olisi pitänyt mennä piikomaan sukulaistaloon.
Hän sai lainatuksi kuitenkin rahat vanhemmalta, isoon taloon karjakoksi
päässeeltä sisareltaan ja pääsi kansanopistoon ja meijerikouluun. Näin hänkin
sai oman työn, ammatti-identiteetin, omat rahat ja oman huoneen – pienen
ullakkokamarin Jyväskylän Tourulasta vuonna 1946.
’Oma tupa, oma lupa.’ sanoi Anna-mummo minullekin Laukaan
Lemettilän mökillään 1950-luvulla tarjoillessaan tiikerikakkua ja piiraita sekä
oman maansa perunoita uunipaistin kanssa – ja mansikoita jälkiruuaksi. Mökin
hän sai hankittua korvauksena luovutetulle alueelle jääneestä Kuokkaniemen
pikkutilastaan.
Vasta Virginia Woolfin
kirjoja lukiessani ja sukuni tarinoita kirjoittaessani olen alkanut ymmärtää
tomerien ja päättäväisten edellisten sukupolvien naisten ja ymmärtäväisen isän
merkityksen omalle uralleni ja luokkaretkelleni. Tieni on ollut valmiiksi poljettu, siloinen
ja kevyt kulkea ja tehdä itsenäisesti valintoja: oppikoulu, yliopisto, kemian
opinnot, yliopisto-opettajan PD-opinnot, ura opettajana ja tutkijana sekä
hallintotehtävissä. Oma ammatti, omat rahat toteutuivat, oma huonekin sekä
fyysisesti että henkisesti, niin työssä, kotona kuin mökillä.
Kun Virginian elämä vuonna 1941 päättyi Ouse-jokeen, hän oli
jättänyt syvän jäljen naisasialiikkeeseen, feminismiin – ja pohjan myös
#metoo-ilmiölle. Virginian sanoin ’on paljon tärkeämpää olla oma itsensä kuin
mitään muuta’. ’On luovuttava Shakespearen sisaren roolista.’ Näitä ajatuksia
toivon voivani edistää seuraavillekin sukupolville ja rohkaista jokaista
tekemään oman luokkaretkensä omaan erityiseen huoneeseensa.
Sirpa Suntioinen
2024