Elettiin 60-luvun puoliväliä pikkuisella Pohjolan tilalla. Muutama vuosi aiemmin isä oli täyttänyt 60 vuotta, äiti 50 ja 5:stä lapsesta vanhin 26 vuotias ja nuorin reilut kymmennen. Itse olin toiseksi nuorimpana 15-vuotias, rippikoulun käynyt ja rokotettu, senaikaisen sanonnan mukaan. Amiskaan olin kevään pyrinnöissä tullut valituksi sähköoppiin.
Eräänä
päivänä kevätpuolella kesää äiti alako ehotella miulle: ”Voitko ruveta
auttamaan lehmien lypsyssä iltasilla.”
Hänellä päivän rasituksissa kipeytyneet reumatismiset ja nivelrikkoiset
sormet olivat illalla kivuliaat, eivätkä kunnolla toimineet. Koitin tietysti
esittää: ”Eikö joku toinen voisi hommaa hoitaa.” Ei voinut, olin ainoa sopiva.
Vanhin veli viipyi töissään liian myöhään, seuraava sisko oli töissä ja asui jo
muualla, nuorempi sisko oli juuri päässyt alaikäisenä ja varasijalta
sairaanhoito-oppilaaksi ja muuttaa syksyllä asumaan kaupunkiin asuntollaan.
Pikkuveli oli liian nuori moiseen hommaan.
Niinpä
seuraavana iltana kaiveltiin vaatekomerosta minulle asusteet, jo parhaat
päivänsä nähneet, housut, pusero ja lippahattu navettavehkeiksi. Jalakaan
paksut villasukat ja muutamaan kertaan punaruskeilla paikoilla korjatut mustat
kumikengät. Alkoi lypsämisen opettelu ja ehdoton siisteydestä huolehtiminen.
Isä oli jo alkuillasta lämmittänyt valmiiksi
pesuvesiä karjakeittiön Kota-merkkiseen muuripataan. Ensin käsien pesu
ja sitten puhtain käsin siivilän kokoaminen maitotonkan päälle. Kahden
kupurapuoli ulospäin laitettavan metallisen reikälevyn väliin aseteltiin sentin
suurempi pyöreä vanulevy. Koottu rakennelma lukittiin siivilän pohjalle
kaksisakaraisella jousirenkaalla.
Vanhaan
kymmenlitrainen maalipönttö oli uusiokäytössä. Karjakeittiössä annosteltiin
kauhalla kylmää ja kuumaa vettä sopivan lämpötilan saamiseksi pönttöön. Navetan
puolella pesuvesisankko piti sijoittaa riittävän kauas lehmistä, etteivät
mahdolliset ripuli- tai kusiroiskeet olisi lianneet vettä. Lypsyrätti pestiin
aina ennen uutta lypsettävää haalealla vedellä. Joskus joutui veden vaihtamaan
likaantumisen takia kesken lypsyn. Lypsy tapahtui aina samassa järjestyksessä,
ulko-ovelta alkaen.
Ensin
vetimet ja urareet pyyhittiin kostealla rätillä puhtaiksi. Pesurätti heitettiin
lypsettävän selkää tai omalle olkapäälle. Muutaman kerran rätti putosi
lattialle tai jopa lypsysankkoon. Maitohan oli rättipesun jälkeen
käyttökelvotonta ja täytyi kaataa lantaluoriin. Ratkaisin tämän
putoamisongelman alkamalla heittää rättiä pesusankkoon. Aluksi kuljetin sankkoa
lypsypaikan kohdalle, mutta joskus siirto unohtui ja heitto piti tehdä
takaviistoon. Osumatarkkuus parani ajan kanssa ja loppuaikoina en pesusankkoa
juurikaan siirrellyt. Kimmokeheitto seinän kautta kehittyi bravuurekseni.
Vetimet
voideltiin vielä käsiin levitetyllä Tummelilla, jonka tuoksu ei senaikaisilla
saippuoilla ja vesipesulla lähtenyt ihosta. Aluksi lehmät katselivat touhujani
varsin ihmeissään ja epäillen, mutta tutuksi ja melko vaarattomaksi totesivat.
Olinhan hakenut ne kesäisin monasti metsälaitumelta lypsylle, harjannut ja
rapsutellut niitä, kannellut heiniä ja myös juotellut sankosta kantovesiaikaan.
Olin niiden kaveri muutenkin, ainakin omasta mielestäni. Muutaman lypsykerran
jälkeen ne lopettivat tuijottelun, mulkaisvat vuan lypsyn alkaessa.
Ensimmäiset
pari viikkoa äiti oli mukana lypsyllä, sitten sain ”diplomin ja taitokokeen”
läpäisseenä suoriutua lypsystä yksin. Kuukausien mittaan vahvistuivat kädet
niin, että pystyin lypsämään neljä herkintä lehmää puristamalla, alun jatkuvan
vetolypsyn sijaan. Nimikkolehmäni oli Hento, nimestään huolimatta romuluisin
koko porukasta, oli niin jäykkä lypsettävä, että puristamalla siitä ei saanut
maitoa irti. ”Hennolla oli veto päällä aina lypsettäessä, vaikkei hevonen
ollutkaan.” Lypsyn lopetus eli tarkkominen tapahtui aina kevyesti ja hitaasti
vetämällä vedin kerrallaan.
Ajan
kanssa minullakin lisääntyä vaahto sankossa maidon pinnalla. Äitillähän
vaahtokerros oli aina varsin muheva ja kissa sai siitä hyvät maistiaiset omaan
kuppiinsa. Vaahdolla oli myös se hyvä ominaisuus, että kevyet roskat ja karvat
jäivät sen pinnalle. Kissan vaahdonlatkintaa ne eivät näyttäneet haittaavan.
Vaahdon lisääntymisen myötä lyheni lypsyaikakin noin puoleen ensimmäisistä
kerroista.
Kesällä
oli viidestä lehmästä maidontulo parhaimmillaan. Poijitus järjestettiin siten,
että korkeintaan kaksi lehmee oli samanaikaisesti ummessa. Lypsämääni
maitomäärääni olin tyytyväinen, koska en enemmästä tiennyt. Kerran oli aamulla jotakin asiaa äitille aamulypsyn
aikoihin. Lypsy oli juuri loppunut, kun vilkaisin tonkkaan. Se oli melkein
täynnä, jota minun lypsykerroillani ei koskaan. Ihmettelin tätä eroa ja äiti
totesi: ”Sinulla on paljo kovempi ote vetimiin ja lehmät pidättelevät silloin
maitoosa. Mie en pysty samaan puristukseen ja sillon ne antaa kaiken maijon”.
Eihän se miusta tuntunu oikeuvenmukaselta, mutta ei sitä kuulemma tarvii hävetä
ja äitihän irrotteli ne miulta pijätellyt.
Iltalypsyä
jatkui nelisen vuotta, kunnes miulla oli aika lähtee sotaoppiin Riihimäille.
Pieniä virityksiä se aiheutti, mutta niistä voi joskus kertoa toisessa
tarinassa.
Kertomatta
on myös merkittäviä aiheita: lypsyjakkara, maidon jäähdytys, meijeriin
lähetys, meijeritilin tärkeys yms. aiheen ympärillä leijuvia tarinoita.
Pertti Sormunen
Kevät 2024